Seitsenvuotiaat kaksos- lapsenlapseni olivat eilisiltana mummolla "hoidossa." Molemmille osapuolille on vähän uutta se etteivät vanhemmat ole läsnä. Edellisellä kerralla oli pientä tunnustelua  ja sain aiheen huolestua kumpi on kiinnostavampaa, tabletiltani löytyvät pelit vai mummon jutut. Päätin kunnostautua mummojen ikitehokkaalla aseella, lettupannulla. Keksin, että nyt on tilaisuuteni siirtää osaamiseni tällä alueella uudelle sukupolvelle, joten kutsuin pojat kanssani letunpaistoon. Pienen epäröinnin jälkeen molemmat innostuivat. Minun tasolleni säädetty liesitaso oli juuri sopiva myös seitsenvuotiaalle,huomasin. Saatoin kädestä pitäen opastaa eri vaiheissa, taikinan kaatamisen pannulle tein turvallisuussyistä sentään itse. Kaikki tuli opittua:miten odotetaan rauhassa kun reunoilta alkaa näyttää siltä, että vöi lastalla tarkistaa onko pohjalta jo sopivan kypsää ja kääntää sitten lettu lastalla ylösalaisin ja taas pienen kypsyttelyn jalkeen nostaa ne lähellä odottavaan astiaan. Mikä jännittyneen innostuksen puna poskilla ja silmien loiste! Onnistumisen ilo, uuden oppimisen ilo -lapsille se on luontaista. Koin taas itseni etuoikeutetuksi, kun tällausta saan vielä kokea. kUN OLEN VIELÄ ELOSSA JA PERHEKUNTANI ASUSTAA TÄSSÄ LÄHELLÄNI.

Aikaisemmin päivällä olin ollut Brahean Kriivareiden äsken ilmestyneen antologian julkistamistilaisuudessa kirjastolla. Siellä oli puhetta, kaiken muun ohella, suomalaisten poikien vähäisestä lukuharrastuksesta, jopa uuslukutaidottomuudesta on uutisoitu. Näiden ajatusten inspiroimana päätin ottaa tätä lukuasiaakin pikkupoikien kasssa esille . Olin varannut itselleni lapsiidesta tutun Pekka Töpöhäntä- kirjan pöydälle ja kysyin haluaako jompikumpi lukea sitä minulle ääneen. Toinen heistä on oppinut lukemaan jo ennen kouluun menoa, toinen ekaluokan syyslukukaudella. Myömemmin oppinut oli innostuneempi aloittamaan ja lukikin todella sujovasti. Niinpä mummolle lukea paukutettiin vuoronperään koko Töpöhänät- kirjanen alusta loppuun. Olin liikuttunut.. Lapsenlapseni ovat nyt lukutaitoisia! Maailma on heille uudella tavalla avoin niin hyvässä - kuin myös pahassa.. Pikkulapsiaika on ohi.  tästäpitäen on                             alettava osata itse valita,minkälaisella aineistolla tietoisuuttaan rakentaa. Tietysti aikuisilla on vielä oikeus ja velvollisuuskin opastaa siinä. Itselläni on ollut rajoittunut, yksipuolinen maailmankuva. Haluaisin varoa tuputtamasta sitä jälkeläisilleni mutta huomaamattani teen sitä herkästi. "Älä silmä pieni katso mitä vain, älä korva pieni kuule mitä vain , älä suu pieni puhu mitä vain - sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen..." Näin tutussa pyhäkoululaulussa varoitettiin ja olen opettanut sitä itsekin muinoin pyhäkoululaisilleni. Nykyisin sanoisin, että kulje tietäsi ihmisten keskellä, mutta tiedä mikä itsellesi sopii .