KUN  OLIN 13- vuotias ja henkeni oli herännyt miettimään elämää, aloin keräämään aforismeja pieneen punaiseen vihkoon, jonka olin saanut koulukummiltani Toini Liljalta. Oli vuosi 1955 ja kävin koulua sisäoppilaitoksessa Ruskeasuon koulussa Helsingissä. En tiedä inspiroiko saamani punakantinen vihko kirjoittamaan siihen jotakin, vai tarjoutuiko se sopivasti käytettäväksi minussa jo heränneeseen luovien ajatusten tallentamisen tarpeeseen. Voin hyvin muistaa miten iloinen ja innostunut olin vihkostani vaikken heti tiennyt mihin kaikkeen sitä käyttäisin Parin vuoden  ajan siihen kertyi sekalaista sisältöä.- Olin löytänyt  RUNOT, tallensin niitä ja niihin aikoihin syntyi myös omia runoyritelmiä. Piirtämistä harrastin ja erityisaiheenani olivat balettitanssijattaret. Tuskin heitä olin  tudellisuudessa päässyt näkemään, mutta  kuvissa tanssijoiden hehkeä, arkitodellisuuden yläpuolella oleva kauneutensa jotenkin vetosi minuun. Kuvassa minun balleriinani kuitenkin istuu - miksiköhän?

Opettajaltamme Kauko Valta Ylänteeltä olin  piirustustunnilla saanut oppia mitä ovat ornamentit. Niistä innostuin ja  ja halusin koristaa niillä vihkoni sivuja. Olin ostanut uudet puuvärikynätkin tätä varten.Kirjallisuustunneilta varmaan on peräisin tutustuminen aforismeihin. Aforismiteoksia tuskin silloin kuitenkaan luin, mutta keräilin niitä erilaisista julkaisuista niin kuin muut tytöt keräilivät filmitähtien kuvia tai iskelmäsanoituksia. Aforismien paikka oli minun kirjassani, ne olivat minun maailmaani, josta huonetoverini tuskin tiesivät mitään. Kirjoittelin ja piirtelin yhteisen huoneemme pöydän tai leveän ikkunalaudan ääressä,  silloin kun huonetoverit olivat jossain muualla. Voin muistoissani palata noihin yksityisiin hetkiin, joissa oma elämäntieni varmaankin alkoi hahmottua.

Tuo punakantinen kirjaseni on säilynyt minulla tallessa seurannut muutoissa ja elämäntilanteissa mukana, vaikka en sen sisältöä juuri ole katsellut. Nyt se tavaroitani järjestellessäni putkahti esiin ja tuntui vaativat avaamista. Pieni dokumetti kaikesta siitä mikä minulle tuossa varhaisessa vaikeessani oli tärkeää. TUNNISTIN ITSENI, olen sama ihminen nyt yli 60 vuoden jälkeen - nyt vain eläneenä sen elämän, josta en silloin tiennyt, johon tietämättäni valmistuin niillä aforismeillakin. Olin selkeästi valinnut ajatuksia, joissa neuvotaan miten voitetaan elämän vaikeudet - ja olen totisesti niiden kannustavaa voimaa tarvinnutkin. Tänään näitä mietiskellessäni tulin ensi kertaa huomanneeksi, että isäähän se isätön tyttö näiltä viisailta ajattelijoilta etsi, Isää, joka osaisi sanoa mitä pitää tehdä, jos elämässä tulee vaikeaa. Olen minä korkeitten oppi-isien kasvattama! "Ihmisen onni ei riipu olosuhteista eikä asianhaaroista,vaan hänen sisäisestä voimastaan ja kyvystään kestää suruja ja kärsimyksiä." Näin sanoo kirjailija Leo Tolstoi.

PS. Kaksi muuta kuvaa tulevat myöhemmin.