NYT Suomen 100- vuotis juhlavuotena ja  YK: n Vammaissopimuksen ratifioinnin 1,vutispäivän kynyksellä haluan tuoda esiin pienen kappaleen suomalaista vammaaishistoriaa. Se on samalla osa omaa elämähistoriaani. Tämän päivän näkökulmasta katsoen elämässäni oli vaihe josta voin sanoa että se ratkaisevasti siirsi  minut "pimeydestä valoon".

Oli  kai vuosi 1968 kun kotipitäjästani Juuasta pääsin osallistumaan Invalidiliiton järjestämälle kesäleirille Kolmirannan koulutuskeskukseen. En tiedä miten tieto leiristä oli tavoittanut minut, mutta niin vain matkustin Etelä-Suomeen tavaravaunussa, joka silloin oli ainoa käytettävissä oleva matkustustapa, vammaisille rautateillä. Minut ohjattiin  leirillä asumaan samaan huoneeseen Tuula Jokelaisen ja ja Tuuli  Helteen kanssa. Olin arka ja maalainen ja melkein puhumaton niinkuin Tuuli myöhemmin sanoi. Mutta nämä kaksi naista ottivat  minut äidilliseen huomaansa  ja siitä kehkeytyi minulle minella tavoin merkittävä leiriviikko. Näköalani laajeni ratkaisevasti ja kauaskantoisesti. En se ollutkaan vain minä, joka joutui elämään nuoruuttaan  vammaisuuden asettamissa rajoituksissa, vaan kuuluin  joukkoon, joilla oli samat kysymykset pohdittavana. Leirillä oli myös joitakin äsken vammautuneita, jotka laskettelivat elämäntuskassaan niin hirtehistä  huumoria, etta minua hirvitti.. Jokelaisen Tuula oli  älykkö, joka polion jälkitilan seurauksena eli elämäänsä pyöratuolissa, halvausta kaikissa raajoissaan. Tuula oli kehittänyt verbaalista lahjakkuuttaan minun mielestäni hämmästyttäviin mittoihin, hän oli yhteiskuntatietoinen ja esiintymiskykyinen. Tuula johdatti minua myös ymmärtämään toisen huonetoverini Tuulin puhetta, jota alkuun en yhtään ymmärtänyt. Aluksi Tuula toimi tulkkina, mutta vähitellen aloin itsekin ymmärtää ja olen myöhemmin saanut myös itse olla Tuulin tulkkina

LEIRIN JÄLKEEN  alkoi huonetoverieni ja minun välillä kiinteä kirjeenvaihto, jossa jaettiin itsekunkin siihenastista elämänkulkua ja pohdittiin myös yhteisiä kysymyksiä. Tuula ja Tuuli tunsivat ennestään toisensa, he olivat ilmeisesti olleet kumpikin Kurssi-ja Lomakoti Ilonpisaran  järjestämillä vammaisleireillä Hämeenlinnassa. Vielä samana kesänä he kutsuivat minuakin osallistumaan Ilonpisaran leirille, Seurakunnalta voi kuulemma hakea rahoitusta leirikuluihin. Kun nyt olin päässyt reissaaamisen alkuun, hankkiuduin taas matkaan. Voisi sanoa, että Tuula ja Tuuli olivat ne Hyvät Haltijat jotka näin saivat aikaan muutoksen silloisessa elämäntilantteessani. Mikään muu taho ei ollut pystynyt auttamaan minua pos pysähtyneisyyden tilasta, joka minulla kotipitäjässäni  asuessa oli.

ILONPISARA oli - on kai vieläkin - kristillisellä pohjalla toimiva virkistystä ja hoivaa tarjoava paikka, jonka suojissa minusta kehkeytyi osallistuva ja kehittymishaluinen nuori. Sinne kehittyi vammaisten nuorten yhteisö, joka tapasi toisiaan vain kerran pari vuodessa noilla leireillä, mutta sekin riitti kehittämään verrattoman yhteisyyden tunteen, jossa keskeisenä oli uusit tiedostaminen paikastamme yhteiskunnassa. Tajusimme, että olosuhteisiimme pitäisi ja voisi tulla korjausta, jos alkaisimme selkeästi niistä tiedottamaan. Piti saada aikaan ensinnäkin jonkinlainen yhteinen ryhmittymä oikein nimen kanssa Saatiin kokoon noin 40 leiriläistä, jotka olivat kiinnostuneita tämänlaatuisesta toiminnasta. - siis nimeksemme tuli RYHMÄ 40,ilman mitään virallista rekisteröitymistä. Tuula  Jokelaisesta tuli puheenjohtaja, hän hallitsi kokoustekniikkaakin joka itselleni oli  tuolloin uppo-outoa.. Kun meillä oli yhteinen nimi, saatoimme sen alla julkisesti esittää sanottavaamme, Valitettavasti en ole vielä läytänyt varastoistani kokouspöytäkirjojamme, jotka myöhemmin pyysin Tuulalta haltuuni. Vilkkaasti kuitenkin toimimme Ydinporukkamme oli todella vaikeavammaista joukkoa: polion, lihastaudin , syntymävämmojen merkitsemiä. Halusimme elää mahdollisimman normaalia elämää ja aloimme tajuta, että meillä on mahdollisuus vaatiakin yhteiskunnalta jotain muuta kuin olla ikääntyvien vanhempien hoidettavana tai säilössä laitoksissa.. Toden totta - tuolloin ensisijaisesti oli tähtäimessämme, että rakennettaisiin nuorille vammaisille palvelutaloja, joka olisi siedettävämpi asumismuoto kuin vanhainkoti. Ruotsissa tiesimme palvelutaloja olevan. Ajatus henkilökohtaisista avustajista ei ollut vielä syntynytkään, hämäriä haaveita koulutuksesta ja kuljetuspalveluistakin ehkä oli. Listasimme ajatuksiamme julkilausumaksi, jossa kuitenkin on jo hahmoteltu tärkeimmät tarpeemme, jotka sitten 1980- luvulla nähtiin toteutuneeksi vammaispalvelulaissa. Muistan että emme oikeastaan uskoneet unelmiemme toteutuvan meidän elinaikanamme. Uskoimme hurskaasti, että pitää tehdä työtä, jotta edes tulevilla sukupolvilla olisi helpompaa. Lähettelimme julkilausumaamme kansanedustajille ja muille virkaa tekeville tahoille. Otimme yhteyttä eri tiedotusvälineisiin ja kirjoitimme itsekin ainakin lehtien yleisönosastoihin. Yhteen televisio-haastatteluun annoin itsekin aiheen ja olin sitten kauhuissani, kun sieltä ilmoitettiin, että tulevat haastattelemaan. Olin silloin jo opiskelemassa Järvenpään Seurakuntaopistossa

.OPISKELUAIKANANI minulla oli mielenkiintoinen kaksoisidentiteetti. Toisaalta minun oli erikoisilla lähtökohdillani pysyteltävä 1970- luvun itsetietoisen opiskelevan nuorison elämänmallissa, toisaalta oli tarpeen käydä vetämässä henkeä niiden luona, joiden seurassa en ollut mitenkään erikoinen. Tai  oileastaan olinhan erikoinen sikäli, että kukaan muu vammaistovereistani tietääkseni  ei ollut valmistumassa ammattiin tai edes missään opinahjossa.. Useat minun  älykkäistä Ilonpisara-tovereistani  oli jopa vapautettu oppivelvollisuudesta. He joutuivat hankkimaan yleissivistyksensä kuka mistäkin. Opiskelumaailmastani saatoin kyllä myös tuottaa hyötyä tänne kansalaisvaikuttamiseen. Erityisesti rohkeutta toteuttaa asioita.

NÄKYVIN aikaansaannoksemme oli vuonna 1970 järjestetty mielenosoitus Hämeenlinnan torilla -lienee ollut ensimmäisiä laatuaan. Ritva Laine ryhtyi pääorganisoijaksi. Hän oli sanut vaikutteita tämänsuuntaiseen toimintaan osallistuessaan Pohjoismaisiin nuorisokäräjiin. Laitoksen aikaisempi johtajatar oli sanonut Ritvalle, että te ette saa tyytyä kestämättömiin olosuhteisiinne, puhukaa puolestanne. Johtajatar oli kuitenkin vaihtunut ja uusi suhtautui varauksellisesti meidän "RADIKALISMIIMME.". Talonmies oli yhteistyöhaluinen ja auttoi meitä panderollien valmistamisessa. Pelättiin ilmeisesti laitoksen maineen kärsivän. Emme aiheuttaneet talolle mitään hämminkiä, maksoimme yhteisesti bussikuljetuksen ja samoin tilasimme itse tiedotusvälineitä torille. Ainakin  paikallislehdistössä saimme hyvin tilaa.

TAPAAMISET Ja kanssakäyminen Ilonpisarassa olivat minun kohdallani sitä kultaista nuoruutta, jota on hauska muistaa.. Ei se ollut pelkkää uurastamista ongelmiemme kanssa, vaan sekaan mahtui romansseja, kokemuksia todellisesta ysävyydestä ja pitkään kestäneitä kirjeyhteyksiä..Viimeinen esiintymiseni Ryhmä 40 nimen alla oli Lehtimäen opistolla elokuussa 1974. Olin silloin jo vaihtanut sukunimeä ja muuttanut mieheni työn mukana Rautavaaralle. Ryhmä oli toiminut aikansa ja sen oli aika luonnollista tietä lopettaa.. Minä olen saanut elämältä enemmän kuin tuolloin osasin odottaa.. Asiat, joita tuolloin ajoimme, ovat toteutuneet ainakin osittain. Näyttää siltä, että uudelle polvelle on edelleen tekemistä.