KUN sanoma Kallen elämän sammumisesta tavoitti minut tiistaiaamuna  11. 9. oli ensimmäinen tuntemukseni. oliko  Kalle sittenkin meitä  kuolevaisia. Olin 1970 luvulta lähtien tottunut ajattelemaan häntä jonkinlaisena maailmani peruspilarina. Elämä jatkuu ja maailma paranee, kun Kallen elämänvoima  täällä toimii.  Olen, yhdessä muiden kanssa, saanut olla todistamassa, että ihminen voi pelkän ajattelunsa voimalla muuttaa maailmaa. Sen Kalle teki, vaikka itse Arvo Ylppö ennusti lihastautia sairastavalle Kalle pienokaiselle lyhyttä elämää. Kuolema sai odottaa 68 vuotta, vaikka se koko ajan kulki kintereillä.

HENKILÖKOHTAISET muistoni  Kallesta alkavat vuodesta 1973, jolloin opiskelin Jarvenpään Seurakuntaopistossa ja sain kutsun Kynnyksen   perustamiskokoukseen. Oltiin perustamassa vammaisten nuoren koulutuspoliittiista järjestöä ja jotain kautta minutkin oli keksitty ja kutsuttiin mukaan, vaikka olin kai porukan ainoa ei- akateeminen opiskelija. Niin sain nimeni Kynnyksen historiaan ja tulustuin nuoreen Kalleen, joka vaikutti ulospäin jokseenkin ujolta nuorukaiselta, vaikka sisällä paloi jo silloin. Samaa paloa tuolloin oli minussakin. En kuitenkaan pystynyt Järvenpäästä käsin osallistumaan Kynnyksen toimintaan muuten kuin olemalla "päähenkilönä" dia-kuva sarjassa, joka esitteli erilaisia liikkumisesteitä. Olin säilynyt kuitenkin Kallen muistissa ja sain kutsun ohjaajaksi yhdessä SPR: n kanssa pidetylle kontaktileirille Ylöjjärvelle. Se oli yhteisleiri terveille ja vammaisille nuorille 70- luvun puolivälin paikkeilla. Kalle ja Maija olivat jo löytäneet toisensa ja olivat mukana leirillä. He olivat myös jo aloittaneet yhteisen toimintansa yhteiskunnan avaamiseksi myös vammaisten asua ja elää.

SITTEN minun tieni vei Pohjois-Karjalaan ja yhteyteni Kynnykseen jäi tänne asti jatkuneeseen jäsenyyteen ja ja Kynnys-lehden kuulumisten varaan.  Kallen ajatukset olivat hyvinkin lyöneet minussa läpi, vaikka ne täältä katsoen tuntuivatkin joskus ylilyöviltä, koska minun perustassani on osittain sitä nöyrää alistujaa, jota koko Kallen komppania inhosi. Mutta siitä varmaan sain aineksia uuhelle identiteetilleni vamman omaavana ihmisenä. " Ei mitään meistä ilman meitä "- ajatus oli niin muuttunut osaksi itseäni, että kun vuosi sitten täällä Soten myötä tulivat voimaan uudet ohjeistukset vammaispalvelulain soveltamisesta, olin perin järkyttynyt. Eihän tästä oltu keskusteltu meidän asianosaisten kanssa!  Olen lukemassa Kallen elämäkertaa, "Huoneekseni tuli maaitma", Sen on kirjoittanut Kallen kirjuri ja matkatoveri Heini Saraste. Pohjana tietysti on pitkäaikainen yhteistyö, jolloin Kallen muistot muotoutuivat 248 sivuiseksi kirjaksi.  Olin lukenut kirjan aikaisemin, mutta tästä ajasta katsoen Kallen laaja-alainen vaikutuskenttä suorastaan hätkähdyttää. Mihin kaikkeen voi ehtiä yhden elämän aikana! Kalle oli eduskuntakaudellaan silloin kun vammaispalvelulakia kehiteltiin. Kirja kuvaa eloisasti miten  sitä "sorvattiin "ja Kallella tietysti oli  elämänkokemustaan käytettävissä. Pidämme lain suomia mahdollisuuksia  nykyään itsestään selvyyksinä, mutta tajuan nyt, että sen valmistuminen oli kuin poraisi sitkeydellä  reikää siihen kuuluisaan harmaaseen kiveen.

EN tässä myt kykene tekemään selkoa Kallen uljaasta elämänkaaresta. Pääkohdittain siitä  on julkisuudessa kerrottu. Kalle ei itse halunnut olla mikään ikoni, vaan vastusti yleensäkin "ylistämällä alistamista." Vaan kun ihailen itsenä likoonpanevia ihmisiä ja katson Kallen kuuluvan niihin. Mielestäni Kalle Könkkölä oli suurmies.  -  Kuljen sähköpyörätuolillani nykyään esteetöntä Lieksan pääkatua Pielisentietä. Sitä on hyvä kulkea myös kaikkien muiden  kaupunkilaisten. Teknisen viraston henkilöstö saakoon siitä oman kiitoksensa, mutta minä lisään: KIITOS,  KALLE JA  MAIJA