TÄNÄÄN se odotettu ensilumi tuli. Marrasmaa peittyi valkeaan talviasuun, mikä näin ensipäivänä tuntuu hauskaltakin. Lumisateen katseleminen näin pitkästä aikaa on oikein  lumoavaa.Talvi ei ole minun vuodenaiani, se tietää lisää rajoituksia liikkumiseeni, joten oma talven odotukseni panee enimmäkseen huokailemaan.. Mutta olkoon nyt lumivalkoista kun joulukin on lähellä. Syksy ainakin on nyt paremmalla puolella  Alkysyksy on aina vaivalloista taipumista pimeän ajan tuloon, harmaus ennakkoon ajateltuna on usein pahempaa kuin todellisuus sitten onkaan Tästä syksystä sukeutui lopulta aika vilkastakin menoa. Totesin taas, että on hyvä olla yhteyksiä ulopsäin, jotka pakottavat lähtemään ja lieventävät jumiutumista pelkästään omiin mielen maisemiin. Jokainen lähtö tuntuu nykyisin jotenkin työläältä, olisi helpompi jäädä tänne kotiin hämärän hyssyyn . Joskus siihenkin on varmaan annettava itselleen lupa, mutta ei vielä.

PITKIN SYKSYÄ  olen elätellyt ajatusta päästä käymään jossain Lieksan ulkopuolella, esimerkiksi shoppailureissulla Joensuussa. Teoriassa vammaispalvelulaki mahdollistaisi matkan, linja-autotaksan mukaisella omavastuuosuudella, mutta käytännössä on monta mutkaa matkassa. Ensinnäkin tarvitsisin jonkun toisen henkilän mukaani koska en seviytyisi enää "suurkaupungin" kuvioissa, en kauppaliikkeiden sokkeloissa. Kaukana ovat ne ajat, jolloin pujotin repun pyörätuolin taakse ja lähdin yksin junalla Helsinkiin. Kuinka uskalsin, kysyn nyt. No tietenkin nuoruuden uhovoimalla. Opettelin noilla reissuilla ystäväni Eilan lluo liikkumaan pääkauungissa myös metrolla. Paljon luovuttamista on pitänyt jo tapahtua, kun koen vaikeasi ylittää hankaluudet, jotka matka maakunnan pääkaupunkiin tuottaisi. Ikäkin tämä vuosi vuodelta kohoava luonnonvara typistää toimintatarmoa. Tarvitsisin oikeasti toisen talvitakin, mutta sitten tulee lamauttava ajatus,että pärjäähän tuota entiselläkin. Taidan olla niitä "älä osta mitään "kansalaisia.

SITTEN tuli pitkästä aikaa vika käsiproteesiini. Oli pakko lähteä sitä korjauttamaan Respectan apuvälineklinikalle Joensuuhun. Matka sinne on lupa tehdä Kelan kyydillä. jossa omavastuu menopaluuna on jo 50 euroa. Tämä on nyt sitä natkojen yhdistelemistä, minkä pitäisi tulla aiempaa halvemmaksi. Hiljaista porukkaa meitä oli sekä mennen että tullen. Aamulla väsytti aikainen herääminen ja paluumatkalla ptkät paluukyydin odotusajat perilä. Samaan kyytiin haalitaan ne, jotka "suurin piirtein ovat lähdössä samoihin aikoihin". Itse jouduin odottelemaan reilut kaksi tuntia, mikä ei liene vielä pisimpiä odotusaikoja. Ehdin jo turhautua - siis minun aikani ei ole arvokasta,sitä voidaan huoletta käyttää turhanpäiväiseen odotteluun paikassa, jossa en voi käyttää vessaa ja jossa yhtäjaksoinen istuminen on työlästä, kivuliastakin. Tosiasiassa minusta oli mielenkiintoistakin istuskella siellä ja tehdä havaintoja klinikan ympäristöstä ja toisista asiakkaista. Siellä korjataan "puutteellista "ihmiskehoa monin tavoin. Klinikka oli muuttanut keskemmälle kaupunkia ja myös henkilökunta oli kokonaan uudistunut. Entiseen aikaan kuuluneet jämerät proteesimestarit  ovat jo työnsä päättäneet ja nykjyaika muuttaa työn kuvioita. Minun asiaani hoiti apuvälineteknikko,joka asuu Mikkelissä ja tulee apuvälinetehtäviin Joensuuhun tarvittaessa tai tietyin väliajoin. Kohtelias, sharmikas mies, antoi käyntikorttinsa ja luvan soittaa jos tulee uusia pulmia. Panin merkille, että henkilökunta oli kaikenkaikkiaan huomaavaista ja epävirallisen oloista. Kun huomattiin että paluukyydin odotukseni pitkittyi,  minula kysyttiin haluaisinko kahvia. Toki halusin ja minulle tuotiin sitä iso mukillinen. Paikassa ei ole kahviota, joten henkilökunta tarjosi sen omistaan. 

JÄIN mietiskelemään, että henkilökunta on löytänyt työalansa, jokseenkin harvinaisessa ammatissa. Liikkuessaan käytävillä työhuoneista sovitushuoneisiin, heillä on käsissään jalka- tai käsiproteeseja tai muuta rekvisiittaa, joka paikkaa ihmisen puuttuvaa luontaista kalustoa. Se on heidän arkipäiväänsä niinkuin se on meidänkin arkipäiväämme, jotka heidän työtään tarvitsemme. Olemme kuitenkin jotenkin eri puolilla tässä asiassa. Heidän tehtävänsä in tehdä mahdollisimman toimiva apuväline, meidän tehtävämme on elää sen kanssa elämän todellisuudessa, Klinikka ei taida olla paikka, jossa puhutaan esimerkiksi niistä tunteista joita minulla on , kun menen ilman kättä paikkaan, jossa minut on totuttu näkemään kaksikätisenä. Proteesi on luonut minulle tavallaan uuden kehonkunan. Tämä lienee tuttua heille, jotka ovat joutuneet luopumaan esimerkiksi hiuksistaan. Vaikka mitäpä se oikeastaan kenellekään kuuluu, minkä näköisinä täällä liikumme. Huomiotani kiinnitti klinikan kadulle päin avautuva näyteikkuna, Siihen oli aseteltu pystyyn rivi lasista tai muovista tehtyjä  nuoren naisen moitteettoman kauniita sääriä pastellinvärisillä sukilla verhoiluina. Tarkoituksena oli kai esitellä sukkia, mutta kyllä katseita varmaan vetivät nimenomaan nuo säihkysääret  - jonkalaisia en kenelläkään kanssaisarellani livenä nähnyt. Oliko mautonta vai ei?

 ENSIMMÄISET JOULULAULUT on kuultu ja pöydlleni ostin eilen perinteisen joulunalus- kukan, valkoisen Amarylliksen tällä kertaa. Kahden kukkavarren aukeamisessa riittää jouluista ihmettelemistä. Aion käydä viettämään  kohtuullista joulua.