VAPAUS LIIKKUA  ympäristöni pyöräteillä aukeni 2. huhtikuuta, kutakuinkin normaalajoissa. Näitä hetkiä sitä on talvikaudet kärsimättömänä odotettu. Tänä vuonna runsas lumipeite on tuntunut sualvan erityisen hitaasti pakkasöiden vuoksi, ennättäneekö edes vapuksi kokonaan sulaa. Mutta tie kutsuu vihdoinkin, iltapäiväajeluja kevätraikkaassa ilmassa. Eilen päätin katsoa kantaako itsenäisen liikkumisen kykyni vielä kaupugille asti.  Tavoitteena oli paljon mainostettu elokuvaesitys Luonto - sinfonia, jota näytetään vain kahtena päivänä  Kulttuurikeskuksessa. Luvassa oli täyspouta ja ennätyslämmintä, siitä huolimatta lähtemiseen oli erityisesti paneuduttava. Ajatus selviytymisestä niin monivaiheisesta urakasta suorastaan huolestutti.  Selviänkö ajoissa lähtemään, huolestuttaako ulkomaailman avaruus, miten selviän Kulttuurikeskuksen ulko-ovesta, onko sinne samanaikaisesti muita menijöitä? Siis talvisesta häkistä ei olekaan ihan helppo lähteä olkomaailmaan. Tyydytykseni oli suuri, kun kaikki sujui kokolailla mutkattomasti. Kulttuurikeskuksen ovelle pyöraili samaan aikaan sinipukuinen mies, joka ystävällisesti aukaisi minulle oven ja tuli itsekin sisälle. Reitti hissille oli avoin ja vahtimestari huomioi oitis tarpeeni päästä saliin yläkerran ovesta. Hämärässä salissa havaitsin miten selväst leikkausta odottava kaihi himmensi näköäni. Se haittasi jonkin verran myös filmin katsomista. 

PALUUMATKALLA  päivä oli jo kääntymässä illaksi. Minulla oli melkein eufoorinen olo. Näinkö vapaata ja normaalia elämä voi vielä olla. Liikkua yksin huhtikuun kuulaassa illassa hiljaisella kaupunginraitilla mielessä äsken koetut filmin välittämät luontoelämykset!  Taisin saada vuosiksi eteenpäin muisteltavaa  tämän filmin antimista, vaikka en pikkulintujen siipisulkia tarkasti voinut nähdäkään. Siihen oli koottu suomalainen luonto vuodenaikoineen ja kaikissa elementeissään Yleisilme oli jylhä ja oikeastaan paljolti raivokaskin ukkosmyrskyineen, kaikkineen. Luin kokoajan mielessäni myös kuvaajien työskentekyä, miten valpas ja kärsivällinen oli oltava, että sai esimerkiksi eläinten yksityistä perhe-elämää kuvattua niin paljon. Voisin kuvitella, että mikäli filmi löytää tiensä ulkomaille, sen seurauksena on luontoihmisten ryntäys maahamme. Pienen miinuksen antaisin siitä, että keväiset koivikot, metsämarjat ja kukat puuttuivat kuvista. Minulle ne ovat tärkeä osa suomalaista luontoa. Mutta juuri tuota, sukellusta syvälle metsiin ja vesistöihin ja niiden asukkaisiin, sitähän kokemusta itselläni ei ole ollut la siksi se oli niin vaikuttavaa. Sen vuoksi kukkapuutteenkin voi antaa anteeksi. Erityistä tässä filmissä oli, että aito sinfoniaorkesteri soitti taustalla kuvamaailmaan sävellettyä musiikkia. Olen siis nähnyt suuren suomalaisen teoksen, kun sain lähdettyä liikkeelle. Onnittelen itseäni sitäkin suuremmalla syyllä ,että muuta yleisöä siellä oli yllättäväan vähän. Johtunee lauatai-illasta, jolloin maalaiskaupungissa syödään perheen kesken illallista ja valmistaudutaan saunomaan. Sitäpaitsi täällä painutaan viikonvaihteina metsiin, joista hyväkään filmi antaa vain aavistuksen.  Luonnonvoimat tulevat lähelle ja karhut kiertävät nurkilla.

TERASSIKAUSIKIN  avautui, vaikka lumi ei ole vielä kokonaan sulanut . Pöydän tienoo on vapaa ja ensimmäiset päiväkahvit juotu sen ääressä. Reviirini avautuu. Kuvia kevätkukista on jo liikkeellä, vaikka täällä niitä saa vielä odottaa. Kevätkukkien kuningatar Sinivuokko lennähti silmiini Aulikin facebook-sivulta. niinkuin usen ennenkin. Ne suloisista suloisimmat! Kiitos!