NYT ON HERÄTTY oikein tutkimusperäisesti ottamaan selvää miten luontoyhteys auttaa pysymään fyysisesti ja psyykkisest terveenä. Se parantaa vastustuskykyä, alentaa stressihormoonia ja verenpainetta, tarjoaa mahdollisuuden rauhoittua ja vähenttää jopa yksinäisyyden tunnetta. Se on kertakaikkiaan kansan terveydellinen aarreaitta, jota varmaan piakkoin suorastaan velvoitetaan käyttmään itsehoitomahdollisuutena. Kenties lääkärit jo sanovat masennusoireita potevalle:mene metsään! Korvani ovat kai jotenkin herkistyneet kuulemaan tuonsuuntaista uutisointia, koska mielestäni kuulen sitä suorastaan kiusallisen paljon.  Kiusallisen siksi, että koen tietäväni tuon ilman tutkijoitakin, koska kaipaan kaiken aikaa luontoon, josta olen kotoisin.  Minulla on takaraivossa unelma, jossa kuljen tuntematonta metsätietä -  kuitenkin sähköpyörätuolilla kuljettavaa tietä - ja ulottuvillani ovat kaikki metsän tuoksut, puut. katajapensaat, aluskasvillisuus ja mahdollisesti pikku eläimistöäkin.  Karhun vastaantuloa saattaisin vähän pelätä, mutta en pelkäisi kuitenkaan. Jatkaisin matkaa ja löytäisin uusia maisemia, vesistöjä, sammaleisia kallion lohkareita,puolukkamättäitä...

TUOLLAINEN UNELMA ei nykyelämässäni ole toteutettavissa, kun on se LIIKKUMISRAJOITE.  Nykyisin kyllä nuoret hurjapäät väittävät, että rajoitteet ovat vain korvien älissä ja antavat julkisuudessa näyttttöjä mitä uskaliaammista tempuista. Viimeksi eilisessä television Perjantai-dokkarissa alaraajoistaan halvaantunut nainen harrasit moottoripyörä-kilpaurheilua - näyttääkseen maailmalle,että täällä ei alistuta. Huh!  Olen kyllä itsekin harrastanut rajojeni rikkomista. Löysin Pankakoskella asuessamme melko läheltä tietä metsikön, jonne pyörätuolilla juuri ja juuri pääsi ja keinotellen siellä oli liikuttava, mutta sieltä olin omistanut itselleni puolukkapaikan ja tilaisuuden olla yksin metsän rauhassa. Kuin tietäen erikoistarpeeni, metsä oli kehittänyt puolukkamättäitä kantojen päälle, jossa ne olivat helpommin ulottuvillani  Enää minulla ei ole yhtään marjastamispaikkaa muualla kuin marjanmyyjien pakeilla. 

VIIME KESÄNÄ en  käynyt kunnolla kertaakaan metsässä. Olenko vieraantumassa metsäkokemuksiista, kun en jaksanut hankkiutua sinne? Tuntuu vaativan ylimääräistä ponnistelua järjestää itsensä metsään. Luopumisen alkua tämä on. Istumisajat lyhenevät muutenkin, kun lihakset eivät kestä vuosikymmenien istumista. Ja ikä. Tuskin monet muutkaan samanikäiset  hampparoivat metsissä kovin tiheästi. Mutta Rajoilla vasta ollaan, kenties ensi kesänä vielä KUITENKIN! Olen haikaillut vuosikaudet lähellä olevaa virkistysaluetta, Nnuotioineen ja sadekatoksineen, jonne voisi pujahtaa yksin tai yhdessä muiden kanssa. Niinhän autoilevat ihmiset tekevät ja Lieksan kaltaisessa erämaakaupungissa paikkoja kyllä löytyy. Teimme viime keväänä paikallisen vapaaehtoistyöryhmän kanssa kansalaisaloitteen josko kaupunki ryhtyisi rahoitusapua virkistysaluetta toteuttamaan. Asia oli käsiteltävänä tammikuun alkupuolella kaupunginhallituksen kokouksessa, mutta tulos oli kielteinen. "Ei ainakaan tässä vaiheessa ole mahdollisuutta viedä asiaa eteenpäin." Taaskin ollaan lapsipuolen asemassa.  Milloin toteutuu YK:n vammaissopimuksen johtoajatus, että yhteiskunnan palvelut tulevat olla kaikkien ulottuvilla? Milloin meillä on mahdollisuus lain kirjaimen tavoin VEDOTA  siihen? Mieluiten kyllä toivoisin, ettei lakipakoitetta tarvitsisi käyttää, mutta tämä on idealistista toiveajattelua.

ONHAN meillä tosin lakisääteiset, 9 kertaa kuussa, säädetyt vammaispalvelukyydit, joilla periaatteessa pääsisi taksilla kauemmaksikin, mutta niiden soveltamissäännöt ovat vesittäneet niiden käytön niin, että matkustushalut karisevat. Tietynlainen nujerretuksi tulemisen tunne vallitsee omassa ja muittenkin mielessä. Annetaan ymmärtää,että vain tarpeelliset matkat ovat sallittuja. Metsä tuskin voi olla osoitteena. Onneksi minulla on ollut mahdollisuus vaikuttaa siihen millaisessa ympäristössa asun. Se vastaisuudessa pitää huolen, etten kokonaan kadota luontoyhteyttäni. Koivuihini minulla on päivittäinen katseyhteys. Toivoakseni se jatkuu mahdollisimman pitkään.