KUTSUIN kouluaikani huonetoverit mukaan edelliseen blogiini. Nyt tuntuu siltä,että haluan vielä kertoa jotain heidän myöhemmistä vaiheistaan. Meillä oli yhteinen kasvupohja, josta hyvin untuvikkoina putosimme koulun jälkeiseen maailmaan. Sisäoppilaitos on suoja, mutta myös eristys, joka ei antanut ainakaan 1950-luvulla valmiuksia siihen elämän arkeen, johon vammaisina nuorina jouduttiin sukeltamaan. Kirjailija Juha Hurme on kuvannut vanhempiensa antamaa kasvatusta "kristllis-topeliaaniseksi." Sanoisin samaa meidänkin kasvuympäristöstämme, joka ehkä poikkesi paljonkin siitä mitä kotiympäristömme tarjosi. Koulun loputtua  vastassa oli kulttuurishokki ja hätä siitä, mitä elämällä olisi meille tarjottavana. Omalla kohdallani koulun antamat eväät kyllä kannattelivat, lienen omaksunut tuon kristillis-topeliaanisuuden koko loppuelämäksi. 

YHTEISKUNTA oli tuolloin jo herännyt kuntouttamaan sodissamme vammautuneita ja minä tiesin, että Invalidiliitto järjesti ammattikoulutusta myös nuorille sivili-invalideille. Valittavat ammattialat olivat vain hyvin suppeat. Konekutoja. pukuompelija, modisti, laitoskeittäjä. Sitten oli vielä kauppakoulu laskupäätä omaaville.Tosiasiassa nuo käsityö-ja keittiöalat olivat fyysisen vamman omaaville liian raskaita, etenkin niille, jotka käyttävät pyörätuolia. Kuitenkin useimmat tuntemani vammaiset ovat kouluttautuneet näihin ammatteihin ja pysyneet työelämässä kiinni, pitemmän tai lyhyemmän aikaa. Niin huonetovereistanikin Anneli ja Sanni aloittivat konekutojan alaa, mutta viimeisessä kirjeessään Sanni kertoi keskeyttäneensä koulun rahavaikeuksien vuoksi. Hän onnistui saamaan käyttöönsä invalidimopon, jolla ilosesti ajeli kotikylän raitilla toivoen löytvänsä "jonkun nätin pojan" kaverikseen. Sanni oli taiteellisesti lähjakas ja suoritti jonkin taidealan kurssin ja vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä siinä vaiheessa, kun viimeksi kirjoitti. Tietääkseni hän oli muuttanut pois kotoaan niinkuin kaikkien oli ennenpitkää tehtävä ja asui sittemmin jonkun naisystävänsä kanssa. Sain viestin hänen kuolemastaan, joltain yhteiseltä toveriltamme.

AINAKIN näin vuosikymmenien takaa muisteltuna meidän neljän tytön koulukommuunin yhteiselo tuntuu olleen  enimmäkseen sopusointuista. Annelin ja Tertun kanssa paneuduimme melko ahkerasti kirjojen maailmaan, ahmimme niitä koulun kirjastosta, joka sijaitsi meidän neloskerroksemme hissiaulassa. Opettaja Ylänne piti kirjastoa auki muutaman kerran viikossa. Kirjat laajensivat maailmankuvaamme ja antoivat aiheita yhteisiin keskusteluihin. Terttu löysi kerran jostain kirjasta puistattavan luonnehdinnan"rullatuolissa kököttävä akan rahjus." Yhdessä sitä kauhistelimme. Se tuntui viittaavan tulevaisuuskuvaan ,jota missään tapauksessa emme halunneet itseemme yhdistettävän. Nyt muistan tuota kauhistustamme huvittuneena - ties vaikka tällä kymmenellä habitukseni alkaisi jo olla lähempänä tuota kuvausta... 

PERHETAUSTOJAMME avasimme toisillemme  niin paljon kuin tuntui turvalliselta. Anneli oli kertonut, että hänen edesmennlyt äitinsä oli ollut romani ja isä asui uuden perheensä kanssa Ruotsissa, minkä vuoksi hän joutui lomilla asumaan muiden sukulaistensa luona. Tavallisessa arjessamme Annelin tausta ei ollut mitenkään esillä,mutta riitatilanteissa saatoimme huomauttaa Annelille hänen"mustalaisuudestaan." Anneli osasi antaa kyllä kipakasti takaisin.  Koulukiusaamista osattiin Ruskeasuollakin eikä siihen hevillä kukaan puuttunut ja "kanteleminen" ei kuulunut tapoihin.  Annelilla ei ollut liikkumisvaikeuksia, vaan hän poti  tuberkuloosi - bakteerin aiheuttaamaa jälkitilaa selässään ja tarvitsi sen vuoksi erityiskoulua. Hyvin liikkuvana toverina hän sai toimitella  esimerkiksi kauppa-asioita, joihin me pyörätuolin käyttäjät emme kyenneet. Anneli mukautui hyvin meille kaupparatsuksi, eivätkä ne ostoksetkaan olleet suuren suuria. Sosiaalisena luonteena Anneli lienee toiminut myöhemmin erilaisissa avustamistehtävissä. Viimeisessä kirjeessään hän oli juuri aloittanut työn lapsenkaitsijana jossain perheessä ja vaikutti tyytyväiseltä. Alun perin hänkin oli joutunut aloittamaan konekutoja-linjalla ammattikoulussa, mutta siitä ei tainnut aueta ammattia. En tiedä, toteutuiko Annelin elämänunelma. Kirjeenvaihto loppui väliltämme, mutta sattumoisin tapasimme vuosien jälkeen ja jatkoimme sitten yhteyttä harvakseen puhelimitse.Hänellä oli ollut vakavia sydänvaivoja ja kun hän ei sitten enää vastannut puhelimeen, arvasin, että hänen mainen matkansa oli päättynyt.

ELINAN  kanssa aloitimme koulun yhtä aikaa Alppikadunn koulussa vaikka Elina oli vuotta vanhempi kuin minä. Tuohon aikaan ei syystä tai toisesta aloitettu koulua välttämättä seitsemän vuotiaana. Suoritettuaan kolmannen ja neljännen luokan samalla kertaa, Elina siis pääsi koulustakin vuotta aikaisemmin kuin minä.  Elinan perhettä tunsin paremmin kuin muiden toverien, olinhan käynyt hänen kotonaan.  Elinan perhe oli minusta täydellinen, paljon  sisaruksia ja mukavat vanhemmat. Mutta paluu kotiin muuttui hänelle pian ongelmalliseksi. Elina oli viihtynyt koulussa ja erityisesti toverielämä oli hänelle tärkeää. Vaikka olimme hiukan vieraantuneet viimeisten kouluvuosien aikana, sain häneltä kaipaavia kirjeitä kouluun, jossa itse kävin viimeistä vuottani. Hän käski kertoa terveisiä niin monille kavereille ja henkilökuntaan kuuluville, että taatusti en ole jaksanut kaikkia viedä perille.  Elina olisi tahtonut aloittaa oman elämän, mutta miten? Pohjois-Karjalasta ei ollut helppo ponnistaa eteenpäin, ei ollut tiedossa kanavia, joita pitkin edetä. Sisaret ja veljet etsiytyivät omille teilleen, mutta Elina jäi kotiin ja alkoi voida huonosti. Käsityöt kiinnostivat, mutta niitäkään ei jaksanut aina tehdä. Elinan kirjeissä alkoi olla puhetta "sydänhermovaivoista", mikä nykykielessä varmaan tarkoittaisi ahdistusoireita.

TIETTÄVÄSTI Elina pääsi jossain vaiheessa vuodeksi opiskelemaan Kauniaisten  Työväen Akatemiaan, ja sitä tietä  laajentamaan tuttavapiiriään. Elina teki rohkean liikkeen ja otti yhteyttä Urho Kekkoseen saadakseen asunnon Etelä-Suomesta. Presidentinkansliasta ohjattiin kirje Invalidiliittoon ja sitä kautta järjestyikin Elinalle asunto Helsingistä. Kovin paljon en Elinan myöhemmistä vaiheista  tiedä vaikka löysimme hänenkin kanssaan toisemme vielä joitakin vuosia sitten ja jatkoimme yhteyttä puhelimitse. Todennäköisesti elämä  Helsingissä oli vilkkaalle ja puheliaalle Elinalle antoisaa  ja  käsitöistään alati innostunut Elina kertoili niistä juttuja. Ja löysihän hän sieltä myös elämänsä miehen, jonka kanssa seurusteli  luullakseni elämänsä loppuun asti.  Elinankin puhelin vaikeni pari vuotta sitten. Sitä ennen vointi hiipui ja kuulumisiin tuli hiljaisempi sävy.

TUNTUU  ORVOLTA.  Tämän ikäisenä on yhä vähemmän niitä, joihin minulla on ollut yhteys kouluikäisestä alkaen.  Muutamia vielä on. Kirjeissähän kasvinsisaret kyllä pysyvät aina nuorina, kirjoittelevat asioistaan, uusista mekoistaan,  käsitöistään, tapaamistaan ihmisistä ja vaatimattomista matkoistaan. En aina osannut niitä kuulumisia arvostaa, mutta nyt suljin kirjeet visusti  takaisin pussiin enkä hävitä niitä vielä pitkään aikaan.