perjantai, 6. heinäkuu 2018

Kesäyön orvokit

20180704_235415.jpg

TÄMÄN VUODEN AIKANA KUOLLEIDEN YSTÄVIENI  RITVA TURUSEN,  RITVA LAINE - MÄMMIN JA  TUULI HELTEEN

                                                                             MUISTOLLE

Tuonen lehto, öinen lehto,

siel on hieno hietakehto,

sinneppä lapseni saatan.

                     Aleksis  Kivi

 

 

                                           

lauantai, 23. kesäkuu 2018

Katsellaan kedon kukkia

20170623_131425.jpg

JUHANNUSPÄIVA on poutaantunut ja tuulikin eilisestä tyyntynut. Ikkunanäkymässäni auringonväkrëttä koivujen lehvistössä. On niin kesä, kesä. Radiön jumälanpalveluksesta kuulin, että tänä päivä on nimetty LUOMÄKUNNAN PÄIVÄKSI, lieneeko erityisesti kristikunan taholta aloite tullut. En ole aikaisemmin nimämisestä kuullut tai sitten en ole osannut tallentaa sitä tietoisuuteeni. Minulle kyllä hyvin juhannus sopii Luomakunnan päiväksi,toivon, että se leviää yleiseen tietoisuuteenkin.  Johannes Kasrajän muistopäivänä juhannus taitaa olla melko yleisesti kadoksissa. Tämän päivän radiosaarnassa löydettiin kyllä  kätevästi yhteys  enntisajan Huutavaan Ääneen. Kysyttiin olisiko hänellä aihetta puhutella meitä luonnon  väärästä hyväksikäytöstä ja ilmaston muutoksestakin.? Puhuja uskalsi ottaa esimerkiksi ilmaston muutoksesta jo tämän alkukesän kuivuuskaudenkin. Tarvitsemme todella voimakkaampaa otetta yksilöinäkin yhteisen pallomme pelastamiseen. Nykaikana kuuleekin huomattavasti enemmän vetoomusta asenne-ja elämäntapamuutokseen kuin 1980- luvulla, jolloin itse muistan kokeneeni "ympäristöherätyksen." Sen alullepanijana oli varmaan kristillisten kirkkojen levittämä ORLE - kampanja eli Oikeudenmukaisuus Rauha ja Luomakunnan Eheys. Näitä aiheita muistan pidettyn esillä, ehkä korostetusti esillä vain vuoden ajan ja sitten se on jäänyt kuulumattomiin tai saanut uusia muotoja. Itselleni se jätti jäleensä ajanjakson, jolloin ahmin ympäristöaikeista kirjallisuutta ja tajuntaani jäi käsitys esimerkiksi ekoteologiasta. Mielestäni nyt on meneillään yhtä aikaa entisestäänkin kiihtynyt luonnonvarojen väärinkäyttö ja  herääminen siihen todellisuuteen ,että saatamme olla menettämässä kaiken.

OTSAKKEENI  on raamatullinen, vaikka olen rohjennut tähän vähän muokara sitä. "Ei Salomo kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä", sanoi Jeesus Matteuksen mukaan, tarkoittaen tavallista kedon kukkaa,ei ruusuja eikä liljoja, jotka meidän mielestä ovat näyttävämpiä. Tämä on minulle sykähdyttävimpiä Raamatun kohtia. Tapaan siinä Jeesuksen aivan kuin sukulaissieluna ja minun on ollut erityisen helppo toteuttaa tätä Hänen opetuksensa alkuosaa. Jatko kehottaa pyhään huolettomuuteen, olla niinkuin  ne, "jotka eivät työtä tee, eivätkä kehrää "ja silti tietävät Taivaallisen Isän vaatettavan heidät. Tämä on jo vaikeampaa, sitä pitää jatkuvasti opetella. Rakastan luonnonkukkia ja minulla on jo kauan ollut tarve pitää niiden puolia. Jokakesäinen kauhistukseni on, kun niittokone vetää aläs juuri kukkaan lehahtaneet tienvarret - siisteyden nimissä. Viime kesänä kirjoitin paikallislehteen vetoomuksen, että niittäminen tehtäisiin vasta kukinnan jälkeen, sillä sehän kestää vain muutaman viikon. Tänä kesänä totesin, että niittäminen tapahtui jo ENNEN KUKINTAA, kasvu oli nyt niin nopeaa. Minulla on tapana poimisketta luonnonkukkakimppu juhannukseksi. Eilisiltana kirkkorannan kokolta palatessani päätin tehdä kierroksen entisille kukkapaikoilleni, mutta ulottuvilleni ei ollut jäänyt AINOATAKAAN KUKKAA . Tosin rantatien varsi, se, jota lähes päivittäin kuljen, oli niitetty nyt uudella tavalla. Juuri kukkaan puhjenneet koiranputkialueet, oli osittain jätetty niittämättä ja tulos, yhdessä vihreän nurmikon kanssa, oli viehättävä. Valkoisena kuohuva kukkameri on niin neitseellinen näky ettei siihen tee mieli kajota. Palasin valkoisen juhannusruusuni luo ja taitoin siitä pari oksaa maljakkooni. Ne ovat tuoksuneet siinä pöydälläni koko päivän

OMALLA PIHALLANI olen ratkaissut luonnonkukkien suojeluasian niin, että hankin oman ruohonteikkurin ja ruoho leikataan minun mallini mukaisesti. Osassa pihaa kaikki kukat saavat kukkia siihen saakka kunnes luonnollista tietä lopettavat kukintansa. Niinpä pihani korkeimmalle kohdalle vanhan kannon viereen on voinut nousta lapsuudestani tuttu harakankellon varsi, jonka latvassa on violetin värinen kukkarykemä. Eikä kukaan koske siihen ilman minun lupaani.

perjantai, 22. kesäkuu 2018

Jo Iljanniemessä lehti puu

20180516_102811.jpg

VIHREÄ kevät saapui näille maille heti vapun jälkeen ja tämäkö se tempaisi minut blogini ääreltä lähes  kahdeksi kuukaudeksi. Huomasin,että jotkut teistä ovat uskollisesti käynreet terassillani katsomassa onko täällä ketaän, mutta minä olen ollut ihastelemassa kevään ja kesän tuloa, saattamassa eloon kukkamaailmaani  ja viimein hoivaamassa niitä, jotka ovat jo kasvussa. Se 0lisi tarina, joka on nyt jäänyt kirjoittamatta. Muutakin tapahtumista on ollut, ennalta suunniteltua ja yllättävääkin.. Hyvå, että tapahtuu, tulevalle kesällekin on tiedossa monenlaista ohjelmaa.

ON JUHANNUSAATTO, minulle sopii,että SATAA VETTÄ. Luonto huutaa kosteutta ja sen tarpeen toteutuminen menee nyt ylitse muiden juhannustoiveiden toteutumisen.. Tätä eivät tietenkään kaikki allekirjoita. Tunnin kuluttua tulee Marianne ja teemme vielä pikaisen juhannussiivouksen. En jätä blogiani, mutta tällä erää päätän toivottelemalla ILOISTA JA LEVOLLISTA JUHANNUSTA  TERASSIPIIRILÄISILLENI!

lauantai, 5. toukokuu 2018

Pikku paratiisia kirjastossa

20180428_142909.jpg

VIIKKO SITTEN lauantaina 28.4. avasimme puutarha-aiheisen valokuvanäyttelymme Lieksan pääkirjastossa. Moninaiset-ryhmäksi ristimämme naisryhmä koostuu Irmasta, Kirsistä, minusta ja tammikuussa toiseen todellisuuteen siirtyneestä Ritvasta. Ystävämme Ritvan kuvat olivat myös mukana . Saimme viettää samalla hänen muistonäyttelyään, mikä antoi näyttelyllemme syvyysnäkökulmmaa, jota emme vuelä viime syyskaudella osanneet odottaa.  Esillä oli noin 40 kuvaa, kahden sateisen kesän tuotosta. Kylmyys ja markyys ei näkynyt kuvista . Kuvaaja Marianne Mikkonen kutsuttiin paikalle, kun sää antoi myöten ja Ritva omalla pihallaan kuvasi avustajansa Raisa Åken kanssa. Kirjaston tila varattiin jo syksyllä. Talven harmaina päivinä tahtoi välillä usko uupua, pysymmekö niin kunnossa,että saamme näyttelyn toteutettua. Toisaalta ajatus taiteellisesta esilletulosta piti elämänvirettä ylläkin Meillä oli kannustimena myös ajatus näyttää teokksellamme ketä me oikeasti olemme, kun Soten vammaispalvelusovellukset tahtoivat mielestämme nähdä meidät tasapäisenä joukkona, joilla ei ole yksilöllisiä tarpeita eikä ominaisuuksia. Olen ollut suorastaan hirmustunut, kun Soten kujetuspalveluja ohjeistanut virkailija sanoo huolettomasti, että "kauppamatkojahan ne enimmäkseen ovat ", kun perään mahdollisuutta ilta-ja viikonloppukyyteihin. Huokasin todella jossain vaiheessa, että vain kulttuurin keinoilla saattaisi sanomamme mennä perille.

VASTAANOTTO  avajaistilaisuudellemme oli ilahduttava, noin 30 läsnäolijaa,  Yleisön palaute oli mannaa sieluillemme. Ystävämme Kriistiina Sotiriou - yllä olevassa kuvassa taustalla - antoi oman arvokkaan panoksensa viemällä meidät  musisoinnillaan sävelten puutarhoihin. Vanhat kouluaikojen kevätlaulut tarjoilttiin yhteislauluiksi ja Kristiinan musiikillisista varastoista löytyi monenlaista muutakin kevätmieltä kohottavaa."Tule aamuhun hymyilevään, tule tuoksuun syreenein..." Tätä lauloimme Ruskeasuon koululla 1950- luvulla ja se siirsi meidät silloiselta hiekkapihalta syreenintuoksuisiin unelmiin.

POIMIN  omista kirjallisuusvarastoistani kymmenen kukkiin liittyvää ajatelmaa kautta historian ja jätin ne kuviemme seuraksi. Mystikot ja runoilijat ovat rakastaneet kukkia ja myös jättäneet jälkeensä mietteitään niistä. Lassi Nummen ajatus sopii mielestäni Ritvan muistolle: "Miksi emme silloin, kun vielä olit keskellämme, sanoneet sinulle, että olit omenankukkien sisar?"

PS. Ylläolevan kuvan ottanut Inka Kivi - Stranius

sunnuntai, 22. huhtikuu 2018

Yksityiset ja Moninaiset

20170726_131056.jpg20160928_130604.jpg

TULI  SYKSY  2017 ja aika kokoontua terassilleni viettämään  Moninaisten kukkakesän päätöstä. Tarkoituksena oli alunperin viettää kunnon juhlaa kesähepenissä, mutta kesä ei luopunut tyylistään edes meidän mieliksemme. Kesäkuvat oli kuitenkin tallennettu ja Lieksan kirjaston kanssa sovittu, että ensi vuoden toukokuulle  avataan sinne töistämme näyttely. Se aika on nyt edessä eli 28.4. lauantaina. Emme tienneet tuolloin syksyllä miten raskas talvi oli edessämme. Pimeyttä, lumen kahleita, Sote-uutisten uhkaa ja sitten se suuri menetys, ystävämme Ritvan kuolema ( kuvassa punatakkinen lettipää ) kevään kynnyksellä.

MONINAISET on Ritvan keksimä nimi vertaisryhmällëmme, joka alkujaan kokoontui Honkalamisäätiön Luova-hankkeen piirissä Inka Kivi- Straniuksen johdolla. Luovan päätyttyä jatkoimme vapaana ryhmänä ilman mitään johdollisia tai taloudellisiakaan sidoksia.Yhteinen mielenkiinnon kohteemme oli puutarhan hoito, jota olimme harrastaneet kotipihoillamme jo vuosia aikaisemminkin. Kimppaan liittyminen toi harrastukseen uutta näkökulmaa ja käytännössä sitä oli mahdollista toteuttaa, kun asuimme suhteellisen lähellä toisiamme ja meillä toimiva kimppakyyti-järjestelmä oli käytettävissämme. Siinä samalla kukkajuttujen ohella oli mahdollisuus tutkailla toistrmme elämäntilanteita muutenkin. Alettiin kyläillä toisissamme ja  joskus käydä ryhmänäkin eriaisissa tapahtumissa kaupungin alueella.

MIELESTÄNI elin runsaat kaksi vuotta sitten kohtuullisen hyvää elämää, niinkuin luulen ryhmämme muittenkin jäsenten  eläneen. Kun muutenkin harrastan vaatimatonta elämäntapaa, niin  niukallakin eläkkeellä tulee toimeen. Vammaispalvelulaki turvasi kohtuulliset liikkumismahdollisuudet ja henkilökohtaiselta avustajalta sain sen avun, mitä jokapäiväisessä elämässäni tarvitsin. Meillä kaikilla oli oma avustaja, jonka kanssa puutarhatöitäkin hoitelimme. Virkamiesten kanssa saattoii neuvotella - milloin virat olivat täytettyinä. Sitten tuli tämä lama, joka kuuluu olevan ohitettu, mutta joka vammaispalvelujen osalta jatkuu edelleen. Tuli tunne,että olemme tarpeinemme rasitukseksii yhteiskunnalle, olemme harmaata massaa, jolle kannattaa tarjota vain vähimmät mahdolliset palvelut. Minä,jolla kangastelee vielä lapsuuden ja nuoruuden aikainen eristys ja kaikenpuolinen alamittaisuus, jouduin todella koville  säilyttääkseni nyky-identiteettini tasavertaisena kansalaisena muiden joukossa. Tuli myös tunne, että herrat siellä korkealla eivät nyt tiedä mitä ovat tekemässä, heille pitää se jotenkin kertoa. - Itseasiassa näinhän ajattelin nuorten vammaisten ryhmissä 1970-luvullakin. Nyt vain  elämä oli siirtänyt minut ikääntyvien vammaisten naisten porukkaan. Mitä nyt olisi tehtävissä? - Olen varsin tietoinen siitä, että monet muuut vähemmistöryhmät ovat samassa liemessä ja jopa pahemmassakin, mutta tämän oman alueeni tietysti tunnen parhaiten.

NOIN vahva ja vakava oli perusta, jolta lähdimme suunnittelemaan "kukkavallankumoustamme", eli valokuvanäyttelyä nimeltä Pikku paratiisi. Siinä on noin 40 kuvaa kukkamaistamme kahdelta viimeiseltä kesältä - jotka molemmat olivat sateisia,kylmiäkin osittain. Auringon odotusta, pettymyksiä, turhautumista, mutta myös tekemisen puhtia ja häivähdyksiä "paratiisimaisista" tunnelmista. Miten ihana on vastapuhjennut kukka sateen jälkeen!  Siinä hioutuivat yhteistaidot ja työnjako avustajiemme kanssa. Suunnittelu ja työn ohjaus on meiltä, he toteuttavat omilla kyvyillään sen mihin me ei kyetä. Puutarhatyö ei kenellekään ole päätyö, vaan se tapahtuu muiden töiden ohella.  

KATSELIMME muutama päivä sitten näyttelymateriaaliamme ja kesähän sieltä tulvahti esille kauniimpana kuin muistimmekaan Olkoon tuleva näyttelly puheenvuoromme yksityisyyden ja moninaisuuden puolesta tässä ajassa. Jos yhteiskunnassamme on tahtoa, se voi myös toteuttaa monipuolisia ratkaisuja mielekkään elämän turvaamiseksi jokaiselle. Näyttelystämme tuli nyt samalla Ritvan muistonäyttely. Hän ei enää voi olla fyysisesti läsnä, mutta muistomme hänestä on kirkas ja elävä.