keskiviikko, 21. syyskuu 2022

Maailma sitten vieroitti...

kollaasi2.jpg

KUTSUIN kouluaikani huonetoverit mukaan edelliseen blogiini. Nyt tuntuu siltä,että haluan vielä kertoa jotain heidän myöhemmistä vaiheistaan. Meillä oli yhteinen kasvupohja, josta hyvin untuvikkoina putosimme koulun jälkeiseen maailmaan. Sisäoppilaitos on suoja, mutta myös eristys, joka ei antanut ainakaan 1950-luvulla valmiuksia siihen elämän arkeen, johon vammaisina nuorina jouduttiin sukeltamaan. Kirjailija Juha Hurme on kuvannut vanhempiensa antamaa kasvatusta "kristllis-topeliaaniseksi." Sanoisin samaa meidänkin kasvuympäristöstämme, joka ehkä poikkesi paljonkin siitä mitä kotiympäristömme tarjosi. Koulun loputtua  vastassa oli kulttuurishokki ja hätä siitä, mitä elämällä olisi meille tarjottavana. Omalla kohdallani koulun antamat eväät kyllä kannattelivat, lienen omaksunut tuon kristillis-topeliaanisuuden koko loppuelämäksi. 

YHTEISKUNTA oli tuolloin jo herännyt kuntouttamaan sodissamme vammautuneita ja minä tiesin, että Invalidiliitto järjesti ammattikoulutusta myös nuorille sivili-invalideille. Valittavat ammattialat olivat vain hyvin suppeat. Konekutoja. pukuompelija, modisti, laitoskeittäjä. Sitten oli vielä kauppakoulu laskupäätä omaaville.Tosiasiassa nuo käsityö-ja keittiöalat olivat fyysisen vamman omaaville liian raskaita, etenkin niille, jotka käyttävät pyörätuolia. Kuitenkin useimmat tuntemani vammaiset ovat kouluttautuneet näihin ammatteihin ja pysyneet työelämässä kiinni, pitemmän tai lyhyemmän aikaa. Niin huonetovereistanikin Anneli ja Sanni aloittivat konekutojan alaa, mutta viimeisessä kirjeessään Sanni kertoi keskeyttäneensä koulun rahavaikeuksien vuoksi. Hän onnistui saamaan käyttöönsä invalidimopon, jolla ilosesti ajeli kotikylän raitilla toivoen löytvänsä "jonkun nätin pojan" kaverikseen. Sanni oli taiteellisesti lähjakas ja suoritti jonkin taidealan kurssin ja vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä siinä vaiheessa, kun viimeksi kirjoitti. Tietääkseni hän oli muuttanut pois kotoaan niinkuin kaikkien oli ennenpitkää tehtävä ja asui sittemmin jonkun naisystävänsä kanssa. Sain viestin hänen kuolemastaan, joltain yhteiseltä toveriltamme.

AINAKIN näin vuosikymmenien takaa muisteltuna meidän neljän tytön koulukommuunin yhteiselo tuntuu olleen  enimmäkseen sopusointuista. Annelin ja Tertun kanssa paneuduimme melko ahkerasti kirjojen maailmaan, ahmimme niitä koulun kirjastosta, joka sijaitsi meidän neloskerroksemme hissiaulassa. Opettaja Ylänne piti kirjastoa auki muutaman kerran viikossa. Kirjat laajensivat maailmankuvaamme ja antoivat aiheita yhteisiin keskusteluihin. Terttu löysi kerran jostain kirjasta puistattavan luonnehdinnan"rullatuolissa kököttävä akan rahjus." Yhdessä sitä kauhistelimme. Se tuntui viittaavan tulevaisuuskuvaan ,jota missään tapauksessa emme halunneet itseemme yhdistettävän. Nyt muistan tuota kauhistustamme huvittuneena - ties vaikka tällä kymmenellä habitukseni alkaisi jo olla lähempänä tuota kuvausta... 

PERHETAUSTOJAMME avasimme toisillemme  niin paljon kuin tuntui turvalliselta. Anneli oli kertonut, että hänen edesmennlyt äitinsä oli ollut romani ja isä asui uuden perheensä kanssa Ruotsissa, minkä vuoksi hän joutui lomilla asumaan muiden sukulaistensa luona. Tavallisessa arjessamme Annelin tausta ei ollut mitenkään esillä,mutta riitatilanteissa saatoimme huomauttaa Annelille hänen"mustalaisuudestaan." Anneli osasi antaa kyllä kipakasti takaisin.  Koulukiusaamista osattiin Ruskeasuollakin eikä siihen hevillä kukaan puuttunut ja "kanteleminen" ei kuulunut tapoihin.  Annelilla ei ollut liikkumisvaikeuksia, vaan hän poti  tuberkuloosi - bakteerin aiheuttaamaa jälkitilaa selässään ja tarvitsi sen vuoksi erityiskoulua. Hyvin liikkuvana toverina hän sai toimitella  esimerkiksi kauppa-asioita, joihin me pyörätuolin käyttäjät emme kyenneet. Anneli mukautui hyvin meille kaupparatsuksi, eivätkä ne ostoksetkaan olleet suuren suuria. Sosiaalisena luonteena Anneli lienee toiminut myöhemmin erilaisissa avustamistehtävissä. Viimeisessä kirjeessään hän oli juuri aloittanut työn lapsenkaitsijana jossain perheessä ja vaikutti tyytyväiseltä. Alun perin hänkin oli joutunut aloittamaan konekutoja-linjalla ammattikoulussa, mutta siitä ei tainnut aueta ammattia. En tiedä, toteutuiko Annelin elämänunelma. Kirjeenvaihto loppui väliltämme, mutta sattumoisin tapasimme vuosien jälkeen ja jatkoimme sitten yhteyttä harvakseen puhelimitse.Hänellä oli ollut vakavia sydänvaivoja ja kun hän ei sitten enää vastannut puhelimeen, arvasin, että hänen mainen matkansa oli päättynyt.

ELINAN  kanssa aloitimme koulun yhtä aikaa Alppikadunn koulussa vaikka Elina oli vuotta vanhempi kuin minä. Tuohon aikaan ei syystä tai toisesta aloitettu koulua välttämättä seitsemän vuotiaana. Suoritettuaan kolmannen ja neljännen luokan samalla kertaa, Elina siis pääsi koulustakin vuotta aikaisemmin kuin minä.  Elinan perhettä tunsin paremmin kuin muiden toverien, olinhan käynyt hänen kotonaan.  Elinan perhe oli minusta täydellinen, paljon  sisaruksia ja mukavat vanhemmat. Mutta paluu kotiin muuttui hänelle pian ongelmalliseksi. Elina oli viihtynyt koulussa ja erityisesti toverielämä oli hänelle tärkeää. Vaikka olimme hiukan vieraantuneet viimeisten kouluvuosien aikana, sain häneltä kaipaavia kirjeitä kouluun, jossa itse kävin viimeistä vuottani. Hän käski kertoa terveisiä niin monille kavereille ja henkilökuntaan kuuluville, että taatusti en ole jaksanut kaikkia viedä perille.  Elina olisi tahtonut aloittaa oman elämän, mutta miten? Pohjois-Karjalasta ei ollut helppo ponnistaa eteenpäin, ei ollut tiedossa kanavia, joita pitkin edetä. Sisaret ja veljet etsiytyivät omille teilleen, mutta Elina jäi kotiin ja alkoi voida huonosti. Käsityöt kiinnostivat, mutta niitäkään ei jaksanut aina tehdä. Elinan kirjeissä alkoi olla puhetta "sydänhermovaivoista", mikä nykykielessä varmaan tarkoittaisi ahdistusoireita.

TIETTÄVÄSTI Elina pääsi jossain vaiheessa vuodeksi opiskelemaan Kauniaisten  Työväen Akatemiaan, ja sitä tietä  laajentamaan tuttavapiiriään. Elina teki rohkean liikkeen ja otti yhteyttä Urho Kekkoseen saadakseen asunnon Etelä-Suomesta. Presidentinkansliasta ohjattiin kirje Invalidiliittoon ja sitä kautta järjestyikin Elinalle asunto Helsingistä. Kovin paljon en Elinan myöhemmistä vaiheista  tiedä vaikka löysimme hänenkin kanssaan toisemme vielä joitakin vuosia sitten ja jatkoimme yhteyttä puhelimitse. Todennäköisesti elämä  Helsingissä oli vilkkaalle ja puheliaalle Elinalle antoisaa  ja  käsitöistään alati innostunut Elina kertoili niistä juttuja. Ja löysihän hän sieltä myös elämänsä miehen, jonka kanssa seurusteli  luullakseni elämänsä loppuun asti.  Elinankin puhelin vaikeni pari vuotta sitten. Sitä ennen vointi hiipui ja kuulumisiin tuli hiljaisempi sävy.

TUNTUU  ORVOLTA.  Tämän ikäisenä on yhä vähemmän niitä, joihin minulla on ollut yhteys kouluikäisestä alkaen.  Muutamia vielä on. Kirjeissähän kasvinsisaret kyllä pysyvät aina nuorina, kirjoittelevat asioistaan, uusista mekoistaan,  käsitöistään, tapaamistaan ihmisistä ja vaatimattomista matkoistaan. En aina osannut niitä kuulumisia arvostaa, mutta nyt suljin kirjeet visusti  takaisin pussiin enkä hävitä niitä vielä pitkään aikaan.

keskiviikko, 21. syyskuu 2022

Kasvuympäristönä sisäoppilaitos

kuva3.jpg


KOULUTOVERIENI kirjeitten myötä varhaishistoriani on viipyillyt ajatuksissani.  Mikä merkitys kasvuympäristölläni ja nimenomaan sisäoppilaitoksella on olut myöhempään elämääni? Tiedän, että nykyisin vallalla oleva käsitys on laitoskoulujen vastainen ja saa ollakin. Kehitys on minun elämäni aikana mennyt eteenpäin  ja luulen, että me "laitoslapset"kuulumme tänä päivänä vammaispiireissäkin "kadotettuun sukupolveen." En ole myöhempinä vuosinani kovin herkästi ottanut varhaista koulutaustaani esille, kunnes viitisen vuotta sitten julkaisin sen ensimmäisessä ja ainoassa kirjassani Kukkia lumessa. Se oli eräänlainen "kaapista ulos"-kokemus, jonka jälkeen asia ei enää ole ollut piilossa pidettävä taakka.  Tämän ajan arvostelijat eivät tajua, ettei meillä ollut mahdollisuutta valita koulumuotoa silloin kun koulumatkasta selviytyminen kotipaikkakunnalla ei onnistunut.  Miunkin ainoa vaoihtoehto olisi ollut vapautuminen oppivelvollisuudesta. Sitä tapahtui vielä - 40 ja - 50 luvuilla ja se oli traaginen kohtalo joillekin minunkin tuttavapiiriiini kuuluneille. Olen kuullut tarinoita miten puuttuvaa koulusivistystä yritettiin paikata itseopiskelulla tai muilla menetelmillä. Ystäväni Tuuli opetteli lukemaan vanhempien sisartensa lukukirjoista ja jatkoi samaa muissakin aineissa. Tuuli oli monilahjakas älykkö johon tutustuin myöhemmissä elämänvaiheissani. Hänkin on jo siirtynyt tuonpuoleisiin.

LUULEN, että syntymävuoteni juuri ja juuri mahdollisti  sen, ettei minuakin vapautettu oppimisen autuudesta. Suomi oli vain muutamia vuosia sitten vapautunut sotatoimista eikä silloin pohjois-karjalassa syntynyt vammainen lapsi ollut ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Olen huomannut, että elämänkulkuni on paljolti ollut valveutuneiden ja vaikutusvaltaisten henkilöiden varassa. Tässä kouluasiassa se oli kotipitäjäni terveyssisar ja kansanedustaja Lea Sutinen. Opintiessäni oli selkeä saumakohta, kun muutimme Alppikadulta Ruskeasuon kouluun, joka silloin ei vielä ollut koulun virallinen nimi. Muistan, että haaveilimme uudesta koulusta, mutta sen valmistuminen takerteli. Silmäilin  äskettäin Tuula Vuolteen historiikkia Raajarikosta osallistujaksi - hyväntekeväisyydestä valtion valvontaan. Teoksesta selviää miksi koulun valmistuminen oli hidasta. Sen vuoksi, että "oli liian paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä raajarikkoisten erityiskoulun tarvetta." Näin sanoi professaori Fabian Langensjiöld, joka varmaan oli rakennushankkeen isä. Muistan vielä hämärästi hänen arvokkaan olemuksensa, kun hän vieraili joskus lääkärintehtävissään koulussamme.  Kyse oli siis  rahasta - ja  asenteista. "Kerrotaan erään kansanedustajan raajarikkoisten koulun valtionavustusta käsitellessän kysyneen" kannattaako kouluttaa raajarikkoja", mainitsee Tuula Vuolle. Kysymys tehtiin 1950 luvun alussa, jolloin Suomessa jylläsi polioiirus halvaannuttaen tuhansia lapsia!

KORONA-eristys tuntuu  kummallisesti "normalisoivan"nuoruusmuistojani. Se oli maailma jota ei enää ole ollut vuosikymmeniin, mutta jotain sen aajan ilmapiiristä on tullut esille. No, paikallaan pysyminen ainakin ja ettei kaikkea olekaan ulottuvilla. Olin varmaan jo lähes aikuinen kun kävin ensimmäisen kerran itse kaupassa. joten shoppailun loppuminen, jos siihen oikein oli ennättänyt tottuakaan, on ollut minulle aika luontevaa. Onko minulle myös tullut tarve katsella joitakin menneisyyteni kuolleita kohtia uudessa valossa? Olen surrut ensimmäisen kouluympäristöni ankeaa värittömyyttä. Miten niiltä kellanharmailta ja armeijan vihreiltä käyttaviltä voi kukaan ponnistaa nauttimaan väreistä ja elämän yltäkylläisyydestä? Sitä ponnisteluahan me kuitenkin teimme, kun ihailimme kiiltokuvia, postikortteja ja rakastimme askarrella väripapereista koristeita. Pienistä ilonaiheista tuli suuria,kun maaperä itse oli väritön. Kumma ettei  taide ja kirjallisuus ole Helene Schjerfbekin  Toipilasta ja Tyko Sallisen Langennutta enkeliä lukuunottamatta  ollut kovin kiinnostunut vammaisaiheista. Tommi Kinnusen Lopotti-kirjassa on kerrottu päähenkilön Saaran kokemuksesta sokeainkoulussa. Olen havainnut, että todellinen henkilö Saara, on käynyt koulua Alppikadulla suunnilleen samaan aikaan kuin minäkin. Minun on vaikea uskoa, että kokemus on ollut niin tumman harmaa kuin kirjailija sen kuvaa. Tosin tiedän,että moni on kokenut ankeana meidänkin oppilaitoksen, olihan siinä säntillisesessä kasvatustavassa toivomisen varaa. Siitä voin kuitenkin olla varma, että opetuksen tasossa emme jääneet muita vähemmälle. Muistan, miten opettaja Ylänne joskus kertoi meille,että koulumme oli opetustulosten suhteen noteerattu Helsingin parhaitten koulujen joukkoon.

sunnuntai, 2. tammikuu 2022

TALVITERASSI AVOINNA

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA HELVINTERASSILTA ! Päätin avata sen pitkästä aikaa vuoden 2022 alun kunniaksi ja myös siksi , että minulla on ollut terassiani ikävä. Paksu lumikerros peittää terassin kaiteet ja kukkalaatikot ovat lunta tulvillaan. Katselen niitä ikkunan takaa. Lumi peittää lattiaa niin paksusti, että "ulkoilen" vain avonaisella ovella. Tämä on talvea. Kimppakyydillä pääsen ulkomaailmaan ja pyrimme talvellakin käymään avustajani Elisan kanssa lähikaupassa kerran viikossa, jos tiet on aurattu hyvin, tähän asti ovat olleet.

KUN PALASIN kirjalliselle terassilleni , havaitsin, erttä sinne syksyllä jättämäni unikkokuva oli poissa. Digimaailma ei nähnyt ajatustani, että jatkan sitten kuvan kanssa, kunhan siltä tuntuu. Kuva ei varmaan ole ainakaan minun taidoillani palautettavissa, joten tyydyn nyt kuvattomaan terassiin. Havaitsin myös, että lukijoita on ollut näihin päiviin asti. KIITOS uskollisuudesta! Annan vähän selvityksiä tauostani. Kirjoittaminen kysyy istumalihaksiani. Halusin kesällä aikaa kukkamaailmassani terassilla ja sekin kysyy samoja lihaksia. Kesä oli kuuma, liian kuuma ja sekin kysyi lihaksia ja toi voimattomuutyta, joka pani lepäilemään . Antoihan kesä myöskin paljon. Kohtalaisesti saimme kuumuudelta varjeltua kukat kukkimaan ja monet elämään koko elämänkaarensa, siemenestä syyspakkasin asti, Opin uutta niiden "elämäntavoista", suhtautumisersta valoon ja varjoon, kuivuuteen ja kosteuteen. Hauska oli nähdä miten taidokkaasti humala "kutoi" itsensä terassin seinälautoihin pysytelläkseen tuettuna.

SYKSY oli aikaa, joka meni kyllä yllättävän nopeasti ohi, mutta sisälsi paneutumista elämän tummempiin puoliin. Kun korona ja syyssatet, aikainen lumentulo sitoivat sisälle elin läpi nuoruusaikaani, joka oikeastaan oli vieläkin vahvempaa eristyksissä oloa kuin tämä korona-aika. Annoin itselleni luvan surra sitä osaa nuoruudestani, jonka olen totaalisesti menettänyt, mutta samalla alkoi hahmottua, että yhteiskunnan kehittyessä olen kuitenkin päässyt osalliseksi asioista, joista nuorena en olisi uskaltanut uneksiakaan. Täytin eilen taakse jääneenä vuonna 80 vuotta. Kuulun siis hyvinkin vanhusväestöön, vaikka ei oikein siltä tunnu. Tuntuupas kuitenkin, varsinkin, kun pitäisi aamulla nousta virkeänä uuteen päivään. Suurimmaksi huolekseni on jo pitkin syksyä koitunut nivelrikko oikeassa onkapäässäni, joka joutunee leikkauklsen kevätpuolella. Se on tehnyt päivistäni melko kivuliaita ja koska se on myös kirjoitusolkapääni, niin se vaikuttaa tuotteliaisuuteeni tällä alueella. Minun on ollut todella ikävä tätä omaa foorumiani. Toivon että jaksan pitää terassin ovea auki, ainakin silloin tällöin.

VALOA KOHTI mennään. Vuosi alkoi aurinkoisena. Tosin aurinko tähän aikaan tekee vain matalan kierroksen asuitalomme takana valaisten vain taiovasta ja kokikoivujeni latvoja.. Terassin kaiteet ovat esteenä suoralle kohtaamiselle ennen tammikuun loppua, mutta tänään aurinko lähetti  lautojen raostate hetken aikaa keittiön kaapin oveen merkin että täältä tullaan.

 

sunnuntai, 21. helmikuu 2021

Terassin talvi

20210211_124649.jpg

Ikkunmaisemani talviasussaan. Tänään lunta huomattavasti enemmän.

BLOGINI alkoperäisenä ajatuksena oli seurata mitä tapahtuu, kun mitään mainittavaa ei tapahdu. Siis sellaista mitä elämästäni ulospäin pitäisi tiedottaa. Olen kai kuitenkin sen verran kirjallinen persoona,että halusin pitää kirjoitusvirettäni  yllä ja luottaa, että jotain saattaisi kuitenkin syntyä. Nyt huomaan tehneeni tätä matkaa jo reilut kaksi vuotta ja saanut moneen kertaan todeta, että kirjoittaessani koen olevani oikeassa olossani - jotain osaan, johonkin vielä pystyn, vaikka harvakseltaankin. Minulle on ollut arvokasta se,että lukijani ovat olleet mukana. Ei tarvitse puhua tuuleen. Tämän talven aikana olen kyllä kokenut jaksoja, jolloin väsyneiden istumalihasten vuoksi en yksinkertaisesti ole kyennyt istumaan koneen äärellä.  Se kuluttaa myös henkistä kapasiteettia, joka tänä talvena muutenkin on ollut koetuksella. Olen osallisena yhteisöllistä eristyksen aikaa, pandemia tuntuu puuduttavalta täällä minunkin todellisuudessani.

MIKÄ minua on auttanut uupumasta? Takavuosina olin vahvasti kiinnostunut logoteraista ja opiskelinkin sitä itsekseni. Sen johtavana ajatuksena on , että vaikeistakin olosuhteista voidaan selviytyä, jos löydetään omalle elämälle merkitys.  Benjamin Franklin perusti teoriansa omiin kokemuksiinsa, oltuaan juutalaisena lääkärinä useat vuoldet keskitysleirissä. Logoterapiassa puhutaan myönteisistä uhmavoimista, joita on mahdollista kehittää kun tarve vaatii. Ehkä se on vähän samaa kuin kuuluisa suomalainen Sisu. Nämä ajatukset ovat pitkin vuosia minua kannatelleet ja nyt korona aikana on todella saanut kutsua myös myönteisiä uhmavoimia esiin. Lannistavat voimat pyrkivät ohjelmoimaan elämää, olen todennut. Lukemisharrastukseni tyrehtyi jo ainakin vuosi sitten. Sen seurauksena jotenkin identiteettini uhkasi muuttua  ja kaipasin kirjojen tuottamaa erityisnautintna. Sain vinkin äänikirjoista, jotka olin toki tiennyt, mutta en osannut hakea niitä. Kun sitten tokenin ottamaan ne mukaan elämääni ,tunnen olevani siinä asiassa autettu. Niin on tullut kuunneltua Finlandia -palkittu Margarita ja monta muuta mielenkiintoista teosta. Parhaillaan olen tutustumassa Tove Janssoniin ja hänen teoksiinsa, joita en aikaisemmin ole tuntenut, paitsi Muumeja tietenkin olen aikanaan lapsille lukenut. Äänikitjat eivät tarjoa aivan samaa lukukokemusta kuin tavallinen kirja, mutta ovat kuitenkin parempi kuin ei mitään.

AURINKO on jo vuodenkierrossaan niin korkealla, että voin ihailla sitä lumisen ikkunamaisemani yllä. Minun kevääni alkaakin siitä, kun aurinko yltää viivähtämään terassin kaiteen päällä ensi kertaa. Tänä vuonna siihen aikaan oli pilvistä, joten h-helki jäi pilven taa, mutta tähän aikaan se tekee jo korrkeamman kaaren ja paistaa jo sisäänkin, milloin pilviltä saa vuoron. Minä luulen, etten erityisesti tänä vuonna ole ainoa, jolle aurinko tuottaa suurta huojennusta elämään. Tämän viikonvaihteen aikana olen saanut todeta, mikä ihmevoima valolla on kaikkeen mikä kasvaa. Ikkunalautani talvesta kärsineet kukat näyttävät selviä elpymisen merkkejä ja tuossa pöydällän se vasta ihmetapaus onkin. Löysin perjantaina jääkaapista nahistuneita valkosipulin kynsiä, joissa oli hentoa kasvamisen alkua näkyvissä. Parantumattomana kasvatusoptimistina istutin ne kuusi hentoista kukkaruukun multaan - ja MELKEIN heti ne alkoivat kasvaa. Tähän iltapäivään mennessää niillä on vartta ja vahvuutta vähintään kaksinkertaisesti ja mikä keväinen vihreys!

 

 

sunnuntai, 24. tammikuu 2021

Mitä minä sanon?

kaksoset.jpg

Kuva Anette Ahvenainen

PAIKALLISLEHTEMME uutisoi noin viikko sitten näyttävällä otsikolla, että Kolin matkailussa on nyt esillä uusia suunnitelmia, joissa Kolista tehtäisiin kahden kunnan, Lieksan ja Juuan toimesta, todellinen matkailuparatiisi.   -Kolin matkailuvisiossa asetetaan tavoitteeksi se, että Koli on vuoteen 2050 mennessä Ylläksen ja Rukan kokoinen, jossa on 25 000 vuodepaikkaa. - Kasvu toteutetaan kestävällä ja vastuulliserlla tavalla, maisema-, luonto- ja kulttuuriarvot huomioiden, paikallisia hyödyntäen.

VOI, MITEN RIIPAISEE.  Olen syntynyt ja viettänyt varhaislapsuuteni  Kolin juurella, katsellut sen jylhää silhuettia lapsuuskotini pihamaalta, noin kymmenen kilometrin etäisyydeltä, joten Koli on kuulunut tietoisuuteeni turvallisena maailmanrajana. Liityin oitis mukaan, kun kolmisenkymmentä vuotta sitten lieksalainen kansalaisryhmä perustettiin suojelemaan Kolin luontoarvoja silloisia, massiivisia matkailurakennussuunnitelmia vastaan. Nyt lienee jo melkein unohtunut lähes kaksi vuotta kestänyt laaja ja kiihkeäksikin päätynyt kansalaiskeskustelu, jonka ohessa pantiin liikkeelle nimien keruu kansalaisaressiin, jolla vaadittiin kansallisouiston perustamista Kolille. Lieksan kaupunki oli ajatusta vastaan. Kansallispuiston pelättiin jarruttavan maakunnan kehitystä ja suojeluryhmäläiset leimattiin jarrumiehiksi. Olen pahoillani, että kansalaisryhmän alullepanija ja johtohenkilö, kolilainen puutarhuri Ilmari Martikainen ei ennättänyt saada ansaitsemaansa kunniaa ja arvostusta Hän sai kutsun tuonpuoleiseen pari vuotta sitten.

KANSALAISADRESSEJA  panivat lopulta liikkeelle muuttkin tahot ja tiedossa on, että ne sisälsivät yhteensä 86 611 nimeä, näistä yli 300 maamme tieteen- taiteen- ja kulttuurinn edustajilta. Tämä kansalaismielipide vakuutti valtiovallan ja laki Kolin kansallispuistosta tuli voimaan 10.4. 1991. Tänä päivänä kaikki ovat tyytyväisiä , kun meillä tällainen ihanuus maakunnassamme on. Matkailijat ovat tänä korona-aikana suorastaan rynnineet kansallispuistoihin niin Kolillekin, tietämäni mukaan. Yöpymistilat ovat käyneet vähiin, joten toisaalta ymmärrän laajentamistarpeen ja uuden innostuksen kohentaa Kolin avulla maakunnan elinvoimaa. Vetovoimaksi tarvitaan hotelleja, parkkipaikkoja, erilaisia nyryajan kokemusvirikkeitä, niille, joille itse luonto ja sen kulttuuriperintö ei ole tarpeeksi. Kenellä on asiantuntijuutta saattaa onnistuneesti tasapaino luontoarvojen ja paisuvien matkailusuunnitelmien välillä? Jään seuraamaan mitä tapahtuu ja joudun varmaan kommentoimaan näkymistä täälläkin.

ODOTAN  uutta laajaa kansalaiskeskustelua. Koli on sen arvoinen. Haluaisin kiinnitettävän erityistä huomoiota siihen, miten Kolin erityisominaisuudet saataisiin säilymään myös tuleville sukupolville. Tuleva maailma etsii varmaan HILJAISUUTTA,mikä useissa maissa lienee käymässä vähiin.  Sitä Kolilla on nykyisellään vielä tarjolla. Ennen kansallispuiston perustamista pidettiin Lieksassa muutamia kokouksia, joissa yritettiin etsiä yhteisymmärrystä eriävien mielipiteiden välillä. Kaupungin marraskuussa 1989 järjestämään suureen Koli-iltaan saapui Joensuusta linja-autollinen  Kolin tilanteesta kiinnostuneita nuoria. Heidän joukossaan ollut tytto otti puheenvuoron ja huudahti: - Mitä minä sanon tuleville lapsilleni ja lapsenlapsilleni, jos he joutuvat kysymään miksi te annoitte Kolin alkuperäisen maiseman tärveltyä, -mitä minä sanon? Kokous hiljeni, eikä nuorelle kukaan osannut antaa vastausta. Kansallispuiston perustaminen toi sillä kertaa vastauksen.  Nyt aika on uusi ja kysymys on jälleen ajankohtainen. Kolin kehittäjät on pantu paljon vartijoiksi!