lauantai, 5. toukokuu 2018

Pikku paratiisia kirjastossa

20180428_142909.jpg

VIIKKO SITTEN lauantaina 28.4. avasimme puutarha-aiheisen valokuvanäyttelymme Lieksan pääkirjastossa. Moninaiset-ryhmäksi ristimämme naisryhmä koostuu Irmasta, Kirsistä, minusta ja tammikuussa toiseen todellisuuteen siirtyneestä Ritvasta. Ystävämme Ritvan kuvat olivat myös mukana . Saimme viettää samalla hänen muistonäyttelyään, mikä antoi näyttelyllemme syvyysnäkökulmmaa, jota emme vuelä viime syyskaudella osanneet odottaa.  Esillä oli noin 40 kuvaa, kahden sateisen kesän tuotosta. Kylmyys ja markyys ei näkynyt kuvista . Kuvaaja Marianne Mikkonen kutsuttiin paikalle, kun sää antoi myöten ja Ritva omalla pihallaan kuvasi avustajansa Raisa Åken kanssa. Kirjaston tila varattiin jo syksyllä. Talven harmaina päivinä tahtoi välillä usko uupua, pysymmekö niin kunnossa,että saamme näyttelyn toteutettua. Toisaalta ajatus taiteellisesta esilletulosta piti elämänvirettä ylläkin Meillä oli kannustimena myös ajatus näyttää teokksellamme ketä me oikeasti olemme, kun Soten vammaispalvelusovellukset tahtoivat mielestämme nähdä meidät tasapäisenä joukkona, joilla ei ole yksilöllisiä tarpeita eikä ominaisuuksia. Olen ollut suorastaan hirmustunut, kun Soten kujetuspalveluja ohjeistanut virkailija sanoo huolettomasti, että "kauppamatkojahan ne enimmäkseen ovat ", kun perään mahdollisuutta ilta-ja viikonloppukyyteihin. Huokasin todella jossain vaiheessa, että vain kulttuurin keinoilla saattaisi sanomamme mennä perille.

VASTAANOTTO  avajaistilaisuudellemme oli ilahduttava, noin 30 läsnäolijaa,  Yleisön palaute oli mannaa sieluillemme. Ystävämme Kriistiina Sotiriou - yllä olevassa kuvassa taustalla - antoi oman arvokkaan panoksensa viemällä meidät  musisoinnillaan sävelten puutarhoihin. Vanhat kouluaikojen kevätlaulut tarjoilttiin yhteislauluiksi ja Kristiinan musiikillisista varastoista löytyi monenlaista muutakin kevätmieltä kohottavaa."Tule aamuhun hymyilevään, tule tuoksuun syreenein..." Tätä lauloimme Ruskeasuon koululla 1950- luvulla ja se siirsi meidät silloiselta hiekkapihalta syreenintuoksuisiin unelmiin.

POIMIN  omista kirjallisuusvarastoistani kymmenen kukkiin liittyvää ajatelmaa kautta historian ja jätin ne kuviemme seuraksi. Mystikot ja runoilijat ovat rakastaneet kukkia ja myös jättäneet jälkeensä mietteitään niistä. Lassi Nummen ajatus sopii mielestäni Ritvan muistolle: "Miksi emme silloin, kun vielä olit keskellämme, sanoneet sinulle, että olit omenankukkien sisar?"

PS. Ylläolevan kuvan ottanut Inka Kivi - Stranius

sunnuntai, 22. huhtikuu 2018

Yksityiset ja Moninaiset

20170726_131056.jpg20160928_130604.jpg

TULI  SYKSY  2017 ja aika kokoontua terassilleni viettämään  Moninaisten kukkakesän päätöstä. Tarkoituksena oli alunperin viettää kunnon juhlaa kesähepenissä, mutta kesä ei luopunut tyylistään edes meidän mieliksemme. Kesäkuvat oli kuitenkin tallennettu ja Lieksan kirjaston kanssa sovittu, että ensi vuoden toukokuulle  avataan sinne töistämme näyttely. Se aika on nyt edessä eli 28.4. lauantaina. Emme tienneet tuolloin syksyllä miten raskas talvi oli edessämme. Pimeyttä, lumen kahleita, Sote-uutisten uhkaa ja sitten se suuri menetys, ystävämme Ritvan kuolema ( kuvassa punatakkinen lettipää ) kevään kynnyksellä.

MONINAISET on Ritvan keksimä nimi vertaisryhmällëmme, joka alkujaan kokoontui Honkalamisäätiön Luova-hankkeen piirissä Inka Kivi- Straniuksen johdolla. Luovan päätyttyä jatkoimme vapaana ryhmänä ilman mitään johdollisia tai taloudellisiakaan sidoksia.Yhteinen mielenkiinnon kohteemme oli puutarhan hoito, jota olimme harrastaneet kotipihoillamme jo vuosia aikaisemminkin. Kimppaan liittyminen toi harrastukseen uutta näkökulmaa ja käytännössä sitä oli mahdollista toteuttaa, kun asuimme suhteellisen lähellä toisiamme ja meillä toimiva kimppakyyti-järjestelmä oli käytettävissämme. Siinä samalla kukkajuttujen ohella oli mahdollisuus tutkailla toistrmme elämäntilanteita muutenkin. Alettiin kyläillä toisissamme ja  joskus käydä ryhmänäkin eriaisissa tapahtumissa kaupungin alueella.

MIELESTÄNI elin runsaat kaksi vuotta sitten kohtuullisen hyvää elämää, niinkuin luulen ryhmämme muittenkin jäsenten  eläneen. Kun muutenkin harrastan vaatimatonta elämäntapaa, niin  niukallakin eläkkeellä tulee toimeen. Vammaispalvelulaki turvasi kohtuulliset liikkumismahdollisuudet ja henkilökohtaiselta avustajalta sain sen avun, mitä jokapäiväisessä elämässäni tarvitsin. Meillä kaikilla oli oma avustaja, jonka kanssa puutarhatöitäkin hoitelimme. Virkamiesten kanssa saattoii neuvotella - milloin virat olivat täytettyinä. Sitten tuli tämä lama, joka kuuluu olevan ohitettu, mutta joka vammaispalvelujen osalta jatkuu edelleen. Tuli tunne,että olemme tarpeinemme rasitukseksii yhteiskunnalle, olemme harmaata massaa, jolle kannattaa tarjota vain vähimmät mahdolliset palvelut. Minä,jolla kangastelee vielä lapsuuden ja nuoruuden aikainen eristys ja kaikenpuolinen alamittaisuus, jouduin todella koville  säilyttääkseni nyky-identiteettini tasavertaisena kansalaisena muiden joukossa. Tuli myös tunne, että herrat siellä korkealla eivät nyt tiedä mitä ovat tekemässä, heille pitää se jotenkin kertoa. - Itseasiassa näinhän ajattelin nuorten vammaisten ryhmissä 1970-luvullakin. Nyt vain  elämä oli siirtänyt minut ikääntyvien vammaisten naisten porukkaan. Mitä nyt olisi tehtävissä? - Olen varsin tietoinen siitä, että monet muuut vähemmistöryhmät ovat samassa liemessä ja jopa pahemmassakin, mutta tämän oman alueeni tietysti tunnen parhaiten.

NOIN vahva ja vakava oli perusta, jolta lähdimme suunnittelemaan "kukkavallankumoustamme", eli valokuvanäyttelyä nimeltä Pikku paratiisi. Siinä on noin 40 kuvaa kukkamaistamme kahdelta viimeiseltä kesältä - jotka molemmat olivat sateisia,kylmiäkin osittain. Auringon odotusta, pettymyksiä, turhautumista, mutta myös tekemisen puhtia ja häivähdyksiä "paratiisimaisista" tunnelmista. Miten ihana on vastapuhjennut kukka sateen jälkeen!  Siinä hioutuivat yhteistaidot ja työnjako avustajiemme kanssa. Suunnittelu ja työn ohjaus on meiltä, he toteuttavat omilla kyvyillään sen mihin me ei kyetä. Puutarhatyö ei kenellekään ole päätyö, vaan se tapahtuu muiden töiden ohella.  

KATSELIMME muutama päivä sitten näyttelymateriaaliamme ja kesähän sieltä tulvahti esille kauniimpana kuin muistimmekaan Olkoon tuleva näyttelly puheenvuoromme yksityisyyden ja moninaisuuden puolesta tässä ajassa. Jos yhteiskunnassamme on tahtoa, se voi myös toteuttaa monipuolisia ratkaisuja mielekkään elämän turvaamiseksi jokaiselle. Näyttelystämme tuli nyt samalla Ritvan muistonäyttely. Hän ei enää voi olla fyysisesti läsnä, mutta muistomme hänestä on kirkas ja elävä.

 

 

 

lauantai, 7. huhtikuu 2018

Se on kuitenkin kevät

20180406_143420.jpg

TÄNÄÄN hyviäkin uutisia viestimistä: muuttolintuja on nähty jo runsaasti. Lämpöasteita päivällä ja aurinko esillä lähes koko päivän. Kuluneella viikolla ikkunanäkymäni jysähti lähes umpeen, kun katolta vyöryivät lumimassat terassin lattialle entisten lisäksi. Etuoven puolella hölskyy sohjoa ja silkkaa vettäkin,  joten olen todella rospuuton saartamana. Mutta tämän kestää nyt, kun kevät kuitenkin on ovella.

 

LÄHETÄN kevään merkiksi kaapin kätköistä löytämäni Tilkkulinnut, joita ei aiemmin ole vielä kuvattu. Kertokoot ne viestiä tilkkutyö- harrastuksestani,joka takavuosien aikana on kuulunut elämääni. Tilkkutaiteilija,sellaiseksi saatoin tituleerata itseäni ja pidin minä näyttelyjäkin. Luovuutta sain toteuttaa tilkkumyllerryksen kautta. Koko huusholli tuntui olevan välillä tilkkujen vallassa. Ideoita poreili kaiken aikaa ja sehän toi elämään hohtoa. Enää en jaksa,ideatkin ovat sammuneet. Pian voin käydä suunnittelemaan puutarhatöitä,sitä vielä jaksan vaiikka ehkä vähemmän kuin viime kesänä. Tai sitten enemmän, jos kesä näyttää suotuisalta!

TAISI VAIHTUA jo sunnuntain puolelle tämä kirjoittaminen. Pitää vielä kirjata eiliseltä toinenkin hyvä uutinen: presidenttiparin pikkupojan kastaminen ja nimen saanti. Päivän mittaan olen makustellut nimiä Aaro Veli  Väinämö. Kuulostaa sopivalta presidentin pojan nimeltä. Täti-ihminen täällä antoi arvionsa. Onhan lapsi erityisellä tavalla myös "meidän Aaro." Hauskaa,että Mäntyniemessä taapertelee kohta pikkumies Niinistö.

torstai, 29. maaliskuu 2018

Missä rakkaus, siellä Jumala

20180329_124329.jpg20180329_124156.jpg20180329_124126.jpg

OTSIKKONI on Taize- laulusta, jota laulettiin Lieksan kirkossa viime maanantai-iltana Taize-messussa.Alttarilla oli normaalista poikkeava kynttilä-asetelma tummalla kangaspohjalla. Sen avulla ja yhteisesti lauletuilla lauluilla palautuivat nuistot kesältä 1986, jolloin minulla oli tilaisuus Sinapinsiemen- yhteisön kanssa viettää viikko Taize-yhteisössä Ranskassa. Se oli Tsernobylin kesä ja maailman yllä tuntui sen vuoksi olevan erityistä uhkaa. Erityinen oli minunkin tilanteeni sillä matkalla, sillä junassa Helsingin asemalle tultaessa totesin sähköpyörätuolini olevan rikki. Onneksi olin varannut mukaan kevytrakenteisen kokoontaitettavan tuolin, jolla sitten olisi pärjättävä koko kolmeviikkoisen matkan ajan. Matkatoverini Soila ja Päivi saivat uudenlaista vastuuta minusta.Tilanne oli mielestäni kammottava - joutuisin  joka käänteessä tuvautumaan toisten apuun. Mutta perääntyäkään ei voinut. Vieläkään en käsitä, miksi Kaikkivaltias salli minulle moisen kokemuksen ja miksi matkan aikana piti olla 40 asteen helteet. Linja-automatkan aikana yövyttiin erilaisissa yhteisöissä - joiden esteettömyydestä meillä ei tietysti voinut olla aavistustakaan. Linja-autokuskimme joutui useita kertoja päivässa nostamaan minut autoon ja sieltä pois, hikistä hommaa sekä hänelle, että minulle. - Mutta kun matkan jälkeen oli kokoontuminen Vaivion kurssikeskuksessa, tämä Taizen ajatuksia sisäistänyt kuljettajamme sanoi iloisesti ja vähän ilkikurisesti: "Lähdetäänkö ensi kesänäkin?"

JOTKUT tekevät pyhiinvaellusmatkoja vapaaehtoisesti fyysisesti raskaisiin kohteisiin,ehkä etsien jotain uutta arvopohjaa elämälleen. Jos vaikean kautta jotain kirkastuisi. Minä halusin Taizehen saadakseni kokea todellisuudessa sen, mihin vuosien ajan olin tutustunut Anna-Maija Raittilan välityksellä. Asia oli vielä uusi Anna-Maijallekin, kun hän vuoden 1970 tienoilla kävi Järvenpään Seurakuntaopistolla kertomassa Taizen hengellisestä liikkeestä, jota tuskin "liikkeeksi"halutaan kutsuakaan, niin avara se on vastaanottamaan, kaikkia joilla on hengellinen ikävä. Etsin tuolloin omaa hengellistä kotiani,jota minulla ei  ollut. Mieleeni tarttui erityisesti silloinen painotus "taistelu ja hiljaisuus." Olla niiden äänenä,  joilla ei yhteiskunnassa ole omaa ääntä ja toisaalta etsiä rukoushiljaisuutta. Ei rakenneta uljaita kirkkoja, ei pyritä kirkkoruhtinaiksi,eikä vaadita muilta samanmielisyyttä.  Kirkko on siellä missä kaksi tai kolme kokoontuu... Tästä luulen saaneeni diakoonisen kutsumuksenikin. Se on auttanut minua toteuttamaan diakonivihkimystäni ilman ainotakaan ulkoista tunnusmerkkiä, joskus tieloisemmin, enemmän varmaan tietämättäni.

MINULLA on avarissa kirkkosaleissa ongelma, kun en löydä paikkaani, niin Lieksassakin.Käytävät viettävät alaspäin, tasaista on vain ylätasolla, josta en kunnolla näe pappien kasvoja alttarilla tai saarnastuolissa, tai sitten alhaalla penkkirivien edessä, jolloin  jään paikalleni yksin, kun ihmiset pitävät tapanaan vetäytyä  istumaan takariveille mahdollisimman kauas alttarista. Jäin eteen pekinpäähän ja olin onnellinen, kun Inka ja Kristiina tulivat viereeni jakamaan yksinäisen paikkani.  - Voi, Raili ja Reima Pietilä, ettepä tulleet ajatelleeksi. Helpottaakseni oloani keskityin katselemaam kynttiläasetelmaa, joka toi mieleen hetken Taizen maalattiaisessa Sovinnon kirkossa, jossa istuttiin vaatimattomilla penkeillä ritirinnan, eri väriset, eli kieliset, ihmisiä eri maanosista ja eri uskontoryhmistä. Osa nuorista istui lattiallakin, mutta ahtauden tunnetta en muista olleen. Kaipaus oli saanut heidät liikkeelle. Ehtoollista jaettiin kysymättä mihin kirkkokuntaan itsekukin kuului. En päässyt lähelle ehtoollisenjakajaveljiä, mutta joku toi minulle kämmenellään viiniin kastetun ehtoollisleivän. Se oli luontevaa niissä oloissa. 

NIMI TAIZE tarkoitti ennen toista maailmansotaa vain pientä ranskalaiskylää lähellä Sveitsin rajaa. Nimi sai uuden sisällön kun nuori sveitsiläissyntyinen papinpoika Roger Schutz, pitkän aikaa keuhkotubekuloosia sairastettuaan, sai kutsumuksen ryhtyä auttamaan sodan jaloissa pakenevia ihmisiä, joukossa myös juutalaisia. Hän osti Ranskan puolella olevasta kylästä talon, jonne alkoi oman henkensä uhalla koota hädässä olevia ihmisiä turvaan. Hän piti taloa yllä ensin sisarensa Genevieven kanssa, mutta vähitellen hän sai toimintaan mukaan nuoria opiskelijoita joiden kanssa he perustivat alkuperäisen veljesyhteisön Taizen kylään. Myöhemmin yhteisöstä muodostui avoin ekumeeninen luostari, jonka jäsenet antoivat munkkilupauksen ja alkoivat noudattaa veli Rogerin luomaa luostarisääntöä. Sodan jälkeen yhteisö alkoi ottaa vastaan Euroopasta ja laajemmaltakin erityisiesti nuoria ihmisiä, jotka halusivat ratkoa hengellisiä kysymyksiä luostariveljien kanssa ja etsiä laajempia yhteyksiä kristittyjen kesken. Suomestakin on tehty, alunperin Anna-Maija Raittilan innoittamana, retkiä näihin aikoihin asti. Taizen yhteisö on jatkanut toimintaansa, vaikka sen perustaja, veli Roger, sai järkyttävällä tavalla surmansa henkisesti sairaan naisen toimesta muutamia vuosia sitten.

TAIZEN perintöä on vaalinut Suomessa Sinapinsiemen ry, joka on julkaissut  Sinapinsiemen-lesteä ja pitänyt yllä yhteisöajatusta sekä hiljaisuuden retriittejä. Taize-laulut ovat levinneet seurakuntien käyttöön Suomessakin. Veli Rogerin kirjeitä julkaistiin tilaajille vuosikymmenien ajan ja Anna-Maija Raittila julkaisi eläessään 1970-luvulta lähtien, monien muiden töidensä ohella, joka toinen kuukausi ilmestynyttä Tulisija-monistetta, joita on minunkin kaapissani vielä paksu mapillinen.Se oli yhteydenpitoväline "taizehenkisten"kesken.Yksi Anna- Maijan lempiajatuksia oli "konttikestiläisyys". Eli käytäisiin pieninä ryhminä toistemme luona,laulettaisiin, luettaisiin ja keskusteltaisiin yhdessä. - Olisiko tässä toimiva resepti tämänpäivän leviävään kansantautiin, yksinäisyyteen?  Maanantai -illan jälkeen jokin minussa kuplii niin, että taidan etsiä Tulisijat esiin pääsiäislukemisekseni. Viettäkäämme Pääsiäistä  Ilossa,Yksinkertaisuudessa ja Armahtavaisuudessa!

PS. Taize- nimen viimeisen e-kirjaimen päälle kuutuisi heittomerkki, mutta en tiedä miten se siihen saadaan.

Taize-kirjallisuutta on löydettävissä kirjastoista ja Sinapinsiemen ry:n nettikirjakaupasta.

 

 

 

 

 

lauantai, 10. maaliskuu 2018

Löydä voimavarasi

20180316_145412.jpg20180309_125841.jpg

KAKSIVIIKKOINEN aurinkoinen jakso päättyi. Tuttu seisova harmaus palasi maisemaan.Kulunut talvi on tuota auringonläikkää lukuunottamatta ollut yleisväriltään melkein musertavan harmaa! Lienee ollut elämäni ensimmäinen talvi, kun jouduin oikein hakemalla hakemaan keinoja, joIlla selättäisin ikävän ja turhautumisen. Enää ei jaksa oikein lukea, ulkoileminen ei onnistu, vaikka  mielikin tekisi ja kaikki tiedotusvälineet pauhaavat ulkoilemisen tärkeyttä. Mielen maaperä on alttiina laskevaan suuntaan. En tunne sen olevan itselleni luontaista. Tulevaisuuskin tuntui jokseenkin ilottomalta,kun suomalainen köyhyys karsii liikkumismahdollisuuksia entisestään.  Löysin sitten kaksi vahvaa ÄÄNIKIRJAA.jotka nostivat minua ylös omista ympyröistäni Ne olivat Juha Hurmeen Niemi ja  Pentti Linkola - ihminen ja legenda. Kyllä kirjallisuudella on voimaa nostattaa uusiin ulottuvuuksiin,se nähtiin taas. Äänikirjoihin voinkin turvautua milloin taas voimia tarvitsen lisää.Silmät ja istumalihakset eivät pidä lukemisen asennosta, niin paljon kuin olenkin pitänyt yhteisyydestä"oikean " kirjan kanssa.

MUISTELIN myös mitä muuta aikaisemmin tein, kun halusin viihtyä ja kokea tekemisen iloa. No, käsitöitä tietysti. Voisinko jotenkin palauttaa esimerkiksi virkkaustyön tuottaman mielihyvän? En ole virkannut vuosikymmeniin, vaikka minulla on tallessa useitakin lankakeriä.  Käsityönopettajani Taimi Peltola Ruskeasuon koulussa 1950- luvulla opetti minulle, että virkata voi myös yhdellä kädellä ruuvipuristinta apuna käyttäen. Ruuvipuristin kiinnitetään pöydän reunaan ja virkkuukoukku puristetaan tukevasti sen" hampaisiin". Sitten oikealla kädellä ohjataan työtä eteenpäin silmukka silmukalta. Sain tuon ruuvipuristimen koululta mukaankin, koska nähtiin virkkaamisen minua kiinnostavan. Monia pikku töitä sillä teinkin, mutta sitten kadotin sen, varmaan muuttojen myllerryksessä. Voisiko samanlaisen ruuvipuristimen ostaa jostakin? Halusin kokea taas mielihyvän, kun silmukka silmukalta ja kerros kerrokselta, itse suunnittelemani työ edistyy ja tuottaa valmiin tuloksen. Normaali käsityöläisen unelma! Internetin tuotekuvastosta löytyi kuin löytyikin suunnilleen samannäköinen laite ja Marianne kaupunkimatkallaan sen osti käyttööni. "Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa", vaikkakin pienen hapuilun jälkeen. Oranssin värinen virkattu ensi työni PANNULAPPU valmistui eillen!