sunnuntai, 2. tammikuu 2022

TALVITERASSI AVOINNA

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA HELVINTERASSILTA ! Päätin avata sen pitkästä aikaa vuoden 2022 alun kunniaksi ja myös siksi , että minulla on ollut terassiani ikävä. Paksu lumikerros peittää terassin kaiteet ja kukkalaatikot ovat lunta tulvillaan. Katselen niitä ikkunan takaa. Lumi peittää lattiaa niin paksusti, että "ulkoilen" vain avonaisella ovella. Tämä on talvea. Kimppakyydillä pääsen ulkomaailmaan ja pyrimme talvellakin käymään avustajani Elisan kanssa lähikaupassa kerran viikossa, jos tiet on aurattu hyvin, tähän asti ovat olleet.

KUN PALASIN kirjalliselle terassilleni , havaitsin, erttä sinne syksyllä jättämäni unikkokuva oli poissa. Digimaailma ei nähnyt ajatustani, että jatkan sitten kuvan kanssa, kunhan siltä tuntuu. Kuva ei varmaan ole ainakaan minun taidoillani palautettavissa, joten tyydyn nyt kuvattomaan terassiin. Havaitsin myös, että lukijoita on ollut näihin päiviin asti. KIITOS uskollisuudesta! Annan vähän selvityksiä tauostani. Kirjoittaminen kysyy istumalihaksiani. Halusin kesällä aikaa kukkamaailmassani terassilla ja sekin kysyy samoja lihaksia. Kesä oli kuuma, liian kuuma ja sekin kysyi lihaksia ja toi voimattomuutyta, joka pani lepäilemään . Antoihan kesä myöskin paljon. Kohtalaisesti saimme kuumuudelta varjeltua kukat kukkimaan ja monet elämään koko elämänkaarensa, siemenestä syyspakkasin asti, Opin uutta niiden "elämäntavoista", suhtautumisersta valoon ja varjoon, kuivuuteen ja kosteuteen. Hauska oli nähdä miten taidokkaasti humala "kutoi" itsensä terassin seinälautoihin pysytelläkseen tuettuna.

SYKSY oli aikaa, joka meni kyllä yllättävän nopeasti ohi, mutta sisälsi paneutumista elämän tummempiin puoliin. Kun korona ja syyssatet, aikainen lumentulo sitoivat sisälle elin läpi nuoruusaikaani, joka oikeastaan oli vieläkin vahvempaa eristyksissä oloa kuin tämä korona-aika. Annoin itselleni luvan surra sitä osaa nuoruudestani, jonka olen totaalisesti menettänyt, mutta samalla alkoi hahmottua, että yhteiskunnan kehittyessä olen kuitenkin päässyt osalliseksi asioista, joista nuorena en olisi uskaltanut uneksiakaan. Täytin eilen taakse jääneenä vuonna 80 vuotta. Kuulun siis hyvinkin vanhusväestöön, vaikka ei oikein siltä tunnu. Tuntuupas kuitenkin, varsinkin, kun pitäisi aamulla nousta virkeänä uuteen päivään. Suurimmaksi huolekseni on jo pitkin syksyä koitunut nivelrikko oikeassa onkapäässäni, joka joutunee leikkauklsen kevätpuolella. Se on tehnyt päivistäni melko kivuliaita ja koska se on myös kirjoitusolkapääni, niin se vaikuttaa tuotteliaisuuteeni tällä alueella. Minun on ollut todella ikävä tätä omaa foorumiani. Toivon että jaksan pitää terassin ovea auki, ainakin silloin tällöin.

VALOA KOHTI mennään. Vuosi alkoi aurinkoisena. Tosin aurinko tähän aikaan tekee vain matalan kierroksen asuitalomme takana valaisten vain taiovasta ja kokikoivujeni latvoja.. Terassin kaiteet ovat esteenä suoralle kohtaamiselle ennen tammikuun loppua, mutta tänään aurinko lähetti  lautojen raostate hetken aikaa keittiön kaapin oveen merkin että täältä tullaan.

 

sunnuntai, 21. helmikuu 2021

Terassin talvi

20210211_124649.jpg

Ikkunmaisemani talviasussaan. Tänään lunta huomattavasti enemmän.

BLOGINI alkoperäisenä ajatuksena oli seurata mitä tapahtuu, kun mitään mainittavaa ei tapahdu. Siis sellaista mitä elämästäni ulospäin pitäisi tiedottaa. Olen kai kuitenkin sen verran kirjallinen persoona,että halusin pitää kirjoitusvirettäni  yllä ja luottaa, että jotain saattaisi kuitenkin syntyä. Nyt huomaan tehneeni tätä matkaa jo reilut kaksi vuotta ja saanut moneen kertaan todeta, että kirjoittaessani koen olevani oikeassa olossani - jotain osaan, johonkin vielä pystyn, vaikka harvakseltaankin. Minulle on ollut arvokasta se,että lukijani ovat olleet mukana. Ei tarvitse puhua tuuleen. Tämän talven aikana olen kyllä kokenut jaksoja, jolloin väsyneiden istumalihasten vuoksi en yksinkertaisesti ole kyennyt istumaan koneen äärellä.  Se kuluttaa myös henkistä kapasiteettia, joka tänä talvena muutenkin on ollut koetuksella. Olen osallisena yhteisöllistä eristyksen aikaa, pandemia tuntuu puuduttavalta täällä minunkin todellisuudessani.

MIKÄ minua on auttanut uupumasta? Takavuosina olin vahvasti kiinnostunut logoteraista ja opiskelinkin sitä itsekseni. Sen johtavana ajatuksena on , että vaikeistakin olosuhteista voidaan selviytyä, jos löydetään omalle elämälle merkitys.  Benjamin Franklin perusti teoriansa omiin kokemuksiinsa, oltuaan juutalaisena lääkärinä useat vuoldet keskitysleirissä. Logoterapiassa puhutaan myönteisistä uhmavoimista, joita on mahdollista kehittää kun tarve vaatii. Ehkä se on vähän samaa kuin kuuluisa suomalainen Sisu. Nämä ajatukset ovat pitkin vuosia minua kannatelleet ja nyt korona aikana on todella saanut kutsua myös myönteisiä uhmavoimia esiin. Lannistavat voimat pyrkivät ohjelmoimaan elämää, olen todennut. Lukemisharrastukseni tyrehtyi jo ainakin vuosi sitten. Sen seurauksena jotenkin identiteettini uhkasi muuttua  ja kaipasin kirjojen tuottamaa erityisnautintna. Sain vinkin äänikirjoista, jotka olin toki tiennyt, mutta en osannut hakea niitä. Kun sitten tokenin ottamaan ne mukaan elämääni ,tunnen olevani siinä asiassa autettu. Niin on tullut kuunneltua Finlandia -palkittu Margarita ja monta muuta mielenkiintoista teosta. Parhaillaan olen tutustumassa Tove Janssoniin ja hänen teoksiinsa, joita en aikaisemmin ole tuntenut, paitsi Muumeja tietenkin olen aikanaan lapsille lukenut. Äänikitjat eivät tarjoa aivan samaa lukukokemusta kuin tavallinen kirja, mutta ovat kuitenkin parempi kuin ei mitään.

AURINKO on jo vuodenkierrossaan niin korkealla, että voin ihailla sitä lumisen ikkunamaisemani yllä. Minun kevääni alkaakin siitä, kun aurinko yltää viivähtämään terassin kaiteen päällä ensi kertaa. Tänä vuonna siihen aikaan oli pilvistä, joten h-helki jäi pilven taa, mutta tähän aikaan se tekee jo korrkeamman kaaren ja paistaa jo sisäänkin, milloin pilviltä saa vuoron. Minä luulen, etten erityisesti tänä vuonna ole ainoa, jolle aurinko tuottaa suurta huojennusta elämään. Tämän viikonvaihteen aikana olen saanut todeta, mikä ihmevoima valolla on kaikkeen mikä kasvaa. Ikkunalautani talvesta kärsineet kukat näyttävät selviä elpymisen merkkejä ja tuossa pöydällän se vasta ihmetapaus onkin. Löysin perjantaina jääkaapista nahistuneita valkosipulin kynsiä, joissa oli hentoa kasvamisen alkua näkyvissä. Parantumattomana kasvatusoptimistina istutin ne kuusi hentoista kukkaruukun multaan - ja MELKEIN heti ne alkoivat kasvaa. Tähän iltapäivään mennessää niillä on vartta ja vahvuutta vähintään kaksinkertaisesti ja mikä keväinen vihreys!

 

 

sunnuntai, 24. tammikuu 2021

Mitä minä sanon?

kaksoset.jpg

Kuva Anette Ahvenainen

PAIKALLISLEHTEMME uutisoi noin viikko sitten näyttävällä otsikolla, että Kolin matkailussa on nyt esillä uusia suunnitelmia, joissa Kolista tehtäisiin kahden kunnan, Lieksan ja Juuan toimesta, todellinen matkailuparatiisi.   -Kolin matkailuvisiossa asetetaan tavoitteeksi se, että Koli on vuoteen 2050 mennessä Ylläksen ja Rukan kokoinen, jossa on 25 000 vuodepaikkaa. - Kasvu toteutetaan kestävällä ja vastuulliserlla tavalla, maisema-, luonto- ja kulttuuriarvot huomioiden, paikallisia hyödyntäen.

VOI, MITEN RIIPAISEE.  Olen syntynyt ja viettänyt varhaislapsuuteni  Kolin juurella, katsellut sen jylhää silhuettia lapsuuskotini pihamaalta, noin kymmenen kilometrin etäisyydeltä, joten Koli on kuulunut tietoisuuteeni turvallisena maailmanrajana. Liityin oitis mukaan, kun kolmisenkymmentä vuotta sitten lieksalainen kansalaisryhmä perustettiin suojelemaan Kolin luontoarvoja silloisia, massiivisia matkailurakennussuunnitelmia vastaan. Nyt lienee jo melkein unohtunut lähes kaksi vuotta kestänyt laaja ja kiihkeäksikin päätynyt kansalaiskeskustelu, jonka ohessa pantiin liikkeelle nimien keruu kansalaisaressiin, jolla vaadittiin kansallisouiston perustamista Kolille. Lieksan kaupunki oli ajatusta vastaan. Kansallispuiston pelättiin jarruttavan maakunnan kehitystä ja suojeluryhmäläiset leimattiin jarrumiehiksi. Olen pahoillani, että kansalaisryhmän alullepanija ja johtohenkilö, kolilainen puutarhuri Ilmari Martikainen ei ennättänyt saada ansaitsemaansa kunniaa ja arvostusta Hän sai kutsun tuonpuoleiseen pari vuotta sitten.

KANSALAISADRESSEJA  panivat lopulta liikkeelle muuttkin tahot ja tiedossa on, että ne sisälsivät yhteensä 86 611 nimeä, näistä yli 300 maamme tieteen- taiteen- ja kulttuurinn edustajilta. Tämä kansalaismielipide vakuutti valtiovallan ja laki Kolin kansallispuistosta tuli voimaan 10.4. 1991. Tänä päivänä kaikki ovat tyytyväisiä , kun meillä tällainen ihanuus maakunnassamme on. Matkailijat ovat tänä korona-aikana suorastaan rynnineet kansallispuistoihin niin Kolillekin, tietämäni mukaan. Yöpymistilat ovat käyneet vähiin, joten toisaalta ymmärrän laajentamistarpeen ja uuden innostuksen kohentaa Kolin avulla maakunnan elinvoimaa. Vetovoimaksi tarvitaan hotelleja, parkkipaikkoja, erilaisia nyryajan kokemusvirikkeitä, niille, joille itse luonto ja sen kulttuuriperintö ei ole tarpeeksi. Kenellä on asiantuntijuutta saattaa onnistuneesti tasapaino luontoarvojen ja paisuvien matkailusuunnitelmien välillä? Jään seuraamaan mitä tapahtuu ja joudun varmaan kommentoimaan näkymistä täälläkin.

ODOTAN  uutta laajaa kansalaiskeskustelua. Koli on sen arvoinen. Haluaisin kiinnitettävän erityistä huomoiota siihen, miten Kolin erityisominaisuudet saataisiin säilymään myös tuleville sukupolville. Tuleva maailma etsii varmaan HILJAISUUTTA,mikä useissa maissa lienee käymässä vähiin.  Sitä Kolilla on nykyisellään vielä tarjolla. Ennen kansallispuiston perustamista pidettiin Lieksassa muutamia kokouksia, joissa yritettiin etsiä yhteisymmärrystä eriävien mielipiteiden välillä. Kaupungin marraskuussa 1989 järjestämään suureen Koli-iltaan saapui Joensuusta linja-autollinen  Kolin tilanteesta kiinnostuneita nuoria. Heidän joukossaan ollut tytto otti puheenvuoron ja huudahti: - Mitä minä sanon tuleville lapsilleni ja lapsenlapsilleni, jos he joutuvat kysymään miksi te annoitte Kolin alkuperäisen maiseman tärveltyä, -mitä minä sanon? Kokous hiljeni, eikä nuorelle kukaan osannut antaa vastausta. Kansallispuiston perustaminen toi sillä kertaa vastauksen.  Nyt aika on uusi ja kysymys on jälleen ajankohtainen. Kolin kehittäjät on pantu paljon vartijoiksi!

 

 

 

keskiviikko, 13. tammikuu 2021

Vuodet ne vierii...

Joulutipu.jpg

 

JOULUKORISTE  KARJALANKÄKI vierailee nyt Nuutin päivänä Helvin Terassilla, joka on ollut pitkällä tauolla. Olette kuitenkin jaksaneet käydä kurkkaamassa, kiitos siitä. Kirjoitustauko tuli siitä syystä, että istumista piti rajoittaa ja pitää vieläkin. Normaalielämä sujuu kutakuinkin,välillä tepäillen, mitta keskittyminen kirjoittamiseen kysyy liikaa istumalihaksia. Minulla on ollut meneillään sopeutuminen elämänmuutokseen, johon edellämainittu tilanne pakottaa. Henkeni ei pidä tästä suuntauksesta, mutta olenhan elänyt istuallani lähes 80 vuotta, joten täytyyhän se kropassa tuntua. Tuo muhkea merkkipäivä oli muuten viime sunnuntaina. Vietimme sitä perhepiirissä täällä kotonani.

USKOMATTOMALTA tuntuu miten nopeasti nämä vuosikymmenet ovat kuluneet. Onhan niissä kyllä ollut sisältöäkin. Olen eläny,t paitsi ensin suurperheen lapsena, myös  erilaisissa yhteisöissä kuten sisäoppilaitoksissa ja  eri aate -ja harrastuspiireissä, joten on mummolla muistelemista. Onneksi vuosien takaa on myös vielä elossa olevia henkilöitä,joihin on  yhteyksiä.  Kansanopistoaikainen huonetoverini Silja soitti eilen ja muistelimme asioita, joita kenenkään muun kansssa en voi enää muistella. Tämän ikäisenä joutuu kokemaan myös sen, että suuri osa ystävistä on jo poistunut toiseen todellisuuteen. On haikeaa,kun ei voikaan enää soittaa tutulle, jonka kanssa on tottunut puhumaan juuri yhteisen aihepiirin asioista.

VAHVASTI olen viimeaikoina kokenut miten aika ikäänkuin ajaa ohitseni. Sitä tunnustellen on pitänyt ikäänkuin pysähtyä olemaan puhumatta mitään. Tämä korona-aikakin on vaatinut pitäytymään paikalleen ja olemaan hiljaa. Itsekseni kyllä olen uhmannut tätä eristystä, että kyllähän tätä lajia on  elämässäni ennenkin ollut, muistetaan vaan nuoruusvuodet, jolloin jouduin olemaan talvikaudet sisällä - minua et ensimmäisenä nujerra. Enemmän minua on nujertanut henkinen ilmapiiri,johon maailma tuntuu vajonneen. Tällainenko valheellinen ja pahansuopa, vieras, meidän maailmamme onkin. Minule tuli joulun alla spontaani tarve luoda jotain kaunista, vaikka kuinka pientä. Muistin lapsuuteni  joulukoristeet ja niin syntyi Karjalankäki, monta käkeä, eri väreissä. Maailmantuskani helpottui. Lähetin käkiäni joulukortteina muillekin. Hyvää jouluohjelmaakin tuli radiosta ja televisiosta paljon. Paavi Fransiskuksen puhe jouluyön messussa oli vaikuttava. Sen olisi toivonut kohottavan meitä parempaan. Täällä omassa pienessä pesässäni osalistun ihmettelyyn, mitä maailmassamme tapahtuu?

Hyvää Uutta Vuotta!

lauantai, 31. lokakuu 2020

Kiitos kirjeistä, koulutoverit!

Kynttil%25C3%25A4.jpg

TÄSSÄ ne ovat pöydälläni, paksu pinkka ajan kauhduttamia kirjeitä,joiden kohtaloa lähdin puntaroimaan tässä viikolla, kun mukana kulkenutta tavaraa on kuitenkin jo vähennettävä.Muutosta muuttoon lähes kaikki elämäni aikana saadut kirjeet olen säilyttänyt, joitakin kiinteitä kirjeyhteyksiä  olen erotellut omiksi pinkoikseen -palatakseni niihin taas joskus. Tähän ruusunkuvalla varustettuun muovipussiin olen sullonut kuoristaan jossain vaiheessa vapautetut kirjeet sikin sokin, enkä suoraan sanoen odottanut niistä paljoa, kun aloin silmäillä tuttuja käsialoja. Luulin muistavani suurin piitrein niiden sisällön, mutta jouduinkin  merkilliseen taikapiiriin, kun katselin niitä täältä vuosikymmenien takaa.

ILTA vaihtui pitkälle aamuyöksi. Väsytti mutta luin kuitenkin, niitä riitti ja riitti. Havahduin, että on oikeastaan merkillistä, että voin näin pitää kädessäni dokumennteja heidän elämästään ja ajatuksistaan, käsialastaan, kertomistyylistään ja ennenkaikkea heidän ystävyydestään minua kohtaan. Kirjeet ajoittuvat 1950- luvun lopulle ja  60 - luvun alkupuolelle. Se oli siirtymävaihetta koulun päätyttyä, jolloin oma elämä oli kaikilla kipeästi hakusessa.  Vasta nyt tajuan miten ratkaisevasti tämä kirjeitse hoidettu yhteys koulutovereihin lievensi kauhua, joka sisäoppilaitoksen turvallisesta sylistä pois joutuminen aiheutti minussa. Yhteinen kokemusmaailma piti sidettä yllä, vaikka siihen oli luonnollisesti kuulunut myös riitoja ja erilaisia kärhämiä tuon tuostakin. 

KAIKKI kirjoittajat olivat jossain vaiheessa oleet huonetovereitani. Vaikka itse emme saaneet huonetovereita valita niin kummasti vain, melkein kylki kyljessä eläen, sopeuduimme toisiimme. Elinan ja Sannin kanssa aloitimme koulun jo 1949  historiallisessa Raajarikkojen Huoltolaitoksessa, joka sijaitsi Alppikadulla Helsingin Kalliossa. Se oli sisäoppilaitosta vanhaan malliin. Koulu toimi vielä paljolti hyväntekeväisyyspohjaltaj a oli kristillissävytteinen niinkuin kai muutkin koulut siihen aikaan. Alakoulun opettaja Maija- Liisa Ropponen oli mielestäni erittäin sopiva tehtäväänsä, mutta meni yllättäen nuoren papin kanssa naimisiin kun olimme toisella luokalla ja mmuuti sitten pois koulusta, mikä oli ikävää. Huomautan, että hänen aikanaan sain vielä laskennosta kahdeksikon, mutta sitten alkoi mennä alaspäin.

KOULU MUUTTI vuonna 1952 Ruskeasuolle ja taisi niihin aikoihin päästä myös valtion ylläpitämäksi kouluksi. Siitä alkoivat meidän varsinaiset tyttövuodet, joissa alkoi jo olla säpinää. Poikia ei meidän sisäpiiriin kuulunut muuten kuin ehkä vilaukselta, he asustivat eri kerroksessa ja yhteydenpitorajoitukset olivat tiukat. Elina oli ikänsä vuoksi suorittanut kolmannen ja neljännen luokan samallla kertaa, joten hän joutui Ruskeasuon koulussa eri huoneeseen oman luokkalaitsensa kanssa. Elinaan jäi kuitenkin pitkäaikainen yhteys vielä koulun jälkeen ja häneltä on eniten kirjeitä. Anneli ja Terttu tulivat sitten Sannin lisäksi huonetovereikseni ja pysyimme yhtenä joukkona koulun loppuun asti. He olivat siihen asti käyneet koulua omilla paikkakunnillaan, koska olivat vain lievästi liikuntavammaisia. Sannin ja Elinan oli aikalaistauti polio ennen kouluikää istuttanut pyörätuoliin. 

KIRJEENVAIHTO tuntui joskus työläältäkin. Muistan olleeni ainaisessa kirjevelassa ja sain kovisteluja mitä minulle oikein kuuluu, kun kirjettäni saa odotella ja odotella. Oma elämäntilanteeni vaikeutui aikaisemmin kuin toisten, jotka alkuun asustivat koulun jälkeen melko turvallisesti vanhempiensa turvissa. En enää oikein osannut jakaa todellisia kuulumisiani muiden kuin Tertun kanssa, joka oli lopulta lähin hengenheimolaiseni. Hänellä oli vaikea kotitausta ja hän joului vanhempiensa painostuksesta aloittamaan heti koulun jälkeen  kauppakoulun, vaikka ei tuntenut alaa omakseen. Rakentelimme kirjeitse suunnitelmaa, että muuttaisimme yhteiseen asuntoon hänen paikkakunnalleen ja siitä käsin sitten yrittäisimme löytää tehtävämme ja paikkamme maailmassa. Suunnitelmamme eivät toteutuneet. Terttu sai yllättäin 18 -vuotiaana aivoverenvuodon ja menehtyi siihen. Hänen pikkusiskonsa ilmoitti siitä minulle,kun tiesi yhteyksistämme. Se oli nuoruuteni suuri suru. Tertun kirjeet minulla on erikseen säilytettynä.

SYTYTÄN  VALKEAN KYNTTILÄN SISKOJEN MUISTOLLE!