lauantai, 5. tammikuu 2019

Tämä on ikäorpoutta

MENEILLÄÄN oleva joulunseutu on sisältänyt ennätyspitkiä pyhäpäivien jaksoja. Tervetullutta työlämässä oleville ja opiskeleville, mutta aiheuttaa turvattomuutta ja pitkää ikävää monille, joille ulkopuolinen toimeentuloapu käy tavan arkea vähäisemmäksi. Onko kaikilla mahdollisuuksia huolehtia siitä,että ruokavarastot riittävät pyhiksi tai että asunnosta tarpeentullen pääsee ulos sakean lumentulon vuoksi? Entä jos yksinäisyydentunne käy kanssa-asujaksi eikä ole keinoja karkottaa sitä ulos?

LAUANTAI-ILTAPÄIVÄNI on juuri vaihtumassa siniseen hämärään. Minun ulko-ovellani on runsaasti lunta,ulos ei olisi menemistä la terassillanikin on lunta jo melkein viime talviseen malliin. Tämä on talvea. Alkaa tulla tuntuma kuin olisin lumitunnelissa  Todellisuudessa voisin hälyttää lumenluojankin paikalle, mutta toisaalta nautin tästä elämän hiljenemisestä ja hidastumisesta. Tätä samaa oli jo eilinen perjantai ja todennäköisest huominen loppiainenkin.  Kolme päivää on minulle nykyolossani vielä kohtuullinen määrä yksin selviytymistä, sen jälkeen alkaa tuskastuttaa huushollin rähjääntyminen. Ruokatalous sujuu, kun sen ennalta suunnittelee. Maailmalla on tapahtunut kamalia asioita näinäkin päivinä, juuri ja juuri seuraan muutamat uutiset päivässä. Pieniä nämä minun lumiesteet Norjan lumivyöryjen rinnalla.

MITÄ sitten voi tapahtua kun "tapahtumia"on niin vähän kuin minulla, ainakin talvisin. Tätähän kyselin itseltäni silloin lähes kaksi vuotta sitten kun aloitin Helvin terassilla-. blogini. Katsotaan onko mitään kirjoitettavaa-asenteella lähdin liikkreelle ja ajattelin, että  jos jaksaisin edes yhden vuoden ajan kirjoittaa nniin onnittelisin itsreäni. Elämä soi anteliaasti toisenkin vuoden ja kun nyt huomaan,että blogillani on lukijoita, niin jatkan tekemättä mitään ajoitussuunnitelmia. KIITOS MUKANAOLOSTA!

VIELÄ kolme vuotta sitten minulla oli useasti tapana pitkinä hiljaisina iltoina soittaa kauempana oleville ystävilleni, heille, joiden kanssa olimme jakaneet elämänvaiheitamme nuoruudesta,jopa lapsuudesta saakka. Soittovälit pitenivät luonnollisesti vuosikymmenien saatossa, mutta yhteys ei katkennut. Sitä jatkettiin puolin tai toisin silloin kun tuli tarve puhua juuri niistä asoista, joissa kokemusmaaperä oli yhteinen. Ystäväpiirini on koostunut ihmisistä ennen Lieksaan muuttoani ja toiset sen jälkeen. Kirjoittajja-ystäväni Arvo V. tuli piireihini kyllä jo Lieksassa ollessani. Tapasimme  Turussa 80 - luvun lopulla Invalidiliiton kirjoituskilpailun palkintojenjako tilaisuudessa.  Hän innostui kirjoittamaan minulle kirjeen ja siitä alkoi pitkäaikainen kirjeenvaihtomme, jota kesti hänen 2015 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Hänen elämäntarinansa, tuberkuloosisairaalan pikku potilaasta graafisen alan opettajaksi ja yrittäjäksi, oli mielenkiintoinen. Hän kirjoitti pari kirjaakin lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

NYT olen menettänyt melkein kaikki nuoruudenaikaiset ystäväni ja ikättoverini, sielun siskot. Tällaista tuntumaa ei osaa ennalta kuvitella itselleen vaikka olisi kuullut, että näin muille on käynyt. Pidimmehän pitkiäkin taukoja yhteyksissä, joten en heti havahtunut siihen mitä se todella merkitsee ettei heitä täällä enää ole. Ystävien jälkeinen aika on orpoutta omassa lajissaan ja johtuu siitä että olen elänyt heitä kauemmin. Vain Tuuli oli ylittänyt minun ikäni viime keväänä lähtiessään. Melkein kaikilta heiltä jäi  kirjoitettua tekstiä jälkeen, Tuulilta parin runokirjan verran ja enemmänkin. " Hymy on kättäpitempää"... sanoi Tuuli H.

 

 

 

 

 

sunnuntai, 30. joulukuu 2018

Takana monenlaisia jouluja

kuva.jpg

JOULU KUIN LIIKKUVA SILTA, sanotaan jossain vanhassa joululaulussa. Vietettyäni juuri perheen kanssa meille viimevuosina jo vakiintunutta jouluaattoa, johon kuuluu yhdessä rakennettu joulupöyttä kasjalaniirakat, lahjat ,joita punalakkipäiset tontut innoissaan jakelivat. Jotenkin en selvinnyt la9ttamaan joulukoristelua kuin aivan vähäisesti, vuosi vuodelta tuntuvat vähenevän . Kolmihaarainen kynttelikkö ja ikivanha punainen pöytäliina, joulukukat, joulutähti ja valkoinen jouluruusu tällä kertaa, niistä oli ulkoinen joulumme rakennettu. Sain taas kerran todeta, miten hyvä tilanne minulla on, kun omat ihmiset asuvat tässä lähettä. Jouluihini on kautta vuosien liittynyt, syystä tai toisesta tietty määrä haikeutta, nyt ttuntui,että mitään ei puutu. Olen nauttinut eri tahoilla esitetyistä joululauluista ja saanut todeta, että Jeesus -lapsi uinuu niissä seimessään ninkuin ennenkin  ja kohoaa jouluisin kaikkien nähdä, rakkauden ja rauhan sanomansa kanssa  Sain kuulla radion toivelauluillassa myös minuun erityisellä tavalla vaikuttavan Martti Helan Hiljaisen joululaulun, joka siirtää minut Ruskeasuon koulun joulutunnelmiin, hyvällä tavalla haikeisiin muistoihin.

TÄMÄN IKÄISENÄ ei näköjään voi välttyä siltä, että menneitten vuosien  joulut ovat heti läsnä, kun niille on tilaa hiljaisina joulunpyhinä, Minulla taitaa olla taipumusta vetää haikeudet silloin kun on tilaisuutta, vaikka elämäntilanne itsessään ei olisi enää haikea. On suorastaan merkillistä miten tutusti vatsanpohjaa kouraisee, kun muistan paluuta Helsingistä joululomalle kotiin hankien keskellä nököttävään harmaaseen pineen kotimökkiini  Juuassa. Takana oli koulun kuusijuhla, sitten uneton yö junassa ja pahoinvointia linja- autossa ja sitten vielä raikas matka hevosen reessä läpi talvisen kotimetsän, jossa puut kumartuivat lumen painosta ja oli niin hiljaista Istua Sirkka-siskon kanssa reessä Eino-enon ohjataessa  hitaasti kävelevää hevosta. Vain aisakello kilkahteli  hevosen askelten tahdissa. Minun ajatukseni alkoivat siirtyä koulun joulujuhlasta edessä olevaan kodin jouluun ja siihen, että pitää taas uudelleen tutustua kotiväkeen, äitiin, siskoihin, veljiin. Matkatavaroiden pohjukoissa  salaiset pienet lahjapaketit jokaiselle.

TOISELLA LUOKALLA ottesaani en tullutkaan jouluksi kitiin Pohjois-Karjalaan, vaan joululomani järjestettiin toisin. Siskoni Sirkka oli kotikylän kansakoulusta päästyään mennyt lapsenkaitsijaksi serkkuni Kalevin perheeseen Turkuun. Huoltojoukoissani katsottiin, että Sirkka voisi hyvin joululomani ajan pitää huolta myös minusta. Idea tuli luultavasti äidiltäni, koska ilman Sirkkaa kotijoulun järjestäminen olisi ollut todella vaikeaa. Tunsin jonkin verran serkkuni perhettä, joten suostuin kai mukisematta järjestelyyn. Minut siis pantiin koulun toimesta Helsinki -Turku junaan yhdessä parin yläluokkalaisen tytön kanssa, joiden koti oli Turun seudolla. Muistan matkasta vain vastapäisellä junan penkillä istuneen Railin pitkät tummat hiukset, jotka kihartuivat latvoista kauniisti. Tuskin puhuimme matkalla mitään, minähän olin "pienten puolelta"enkä olisi uskaltanut aloittaa mitään juttua kun ei ollut asiaakaan. Sirkka oli junalta vastassa ja jollain kumman konstilla pääsimme Kalevin perheen luo kerrostaloon Sirkkalankadulle. Kalevi ja vaimonsa Liisa olivat molemmat töissä kodin ulkopuolella, joten he tarvitsivat siskoni hoitamaan heidän kahta alle kouluikäistä lastaan. Sukulaistyttö maalta oli yksi ratkaisu lastenhoitoon tuohon aikaan.

TUO JOULULOMA Suomen Turussa oli minulle näin jälkeenpäin ajatellen todellinen kulttuuritapahtuma. Pääsin mukaan perheen sukulaisvierailuille ja tulin kai ensi kertaa tajunneeksi, että jotkut ihmiset elävät "hienommin"kuin meillä kotona eikä koulussakaan ollut kuin kolkkoja käytäviä. Kalevin ja Liisan koti oli kai aika tavallinen nuoren perheen koti, melko ahdaskin sellainen, mutta Liisan äidin luona avautui ihmemaailma, jossa oli kauniilla kankailla päällystettyjä huonekaluja, huonekasveja ja tauluja seinillä. Erityisesti jäivät mieleeni keittiön seinillä olevat posliiniset, sinisillä kukilla koristetut mausteastiat, joiden oikeaa nimeä en vieläkään tiedä. Jonain joulun pyhistä sain käydä Sirkan kanssa myös Turun Tuomiokirkossa, joka lienee ollut maalaistytölle järisyttävä kokemus. Luulin,että kolehtihaaviin pitää panna kaikki mukanani olleet kolikot, mutta säästäväisyyteen tottunut siskoni kuiskasi ettei kaikkia tarvitse antaa.

SITTEN oli se SUURI asia, jota ilman koko loppueämäni olisi ollut henkisesti köyhempii kuin se on ollut. Johtuen kai Liisan - kutsuimme häntä muuten kotona Turun Liisaksi - vauraasta lapsuudenkodista heidän vaatimattomassa kirjahyllyssään oli pitkä rivi Topeliuksen Lukemisia Lapsille- kirjasarjaa. Minulle sopiva istumapaikka oli pieni punainen keinutuoli.  Siitä käsin yhytin ensimmäisen kirjan ja siitä pitäen vaeltelin lumoutuneena koko joululoman ajan Satusetä Topeliuksen luomissa satumaailmoissa.  Olin juuri koululla havaimnnut, että jaksan lukea kokonaisia kirjoja, jos ne ovat tarpeeksi jännittäviä. Tartuin ahneesti tilaisuuteen ja minun annettiin lukea niin paljon kuin halusin, kovin paljon en muuta silloisesta joulunvietosta muistakaan. Olin saanut tutustua jännittävään Prinsessa Kultakutriin, Lintusiniseen, Tähtisilmään ja moneen muuhun satuun, jotka ovat jääneet pysyvästi mieleeni. Millainen sanavaraston ja käsitemaailman avartuminen tulloin olikaan tapahtunut. Ylipäänsä mielikuvituksen mahdollisuudet annettiin käyttööni ja niitä totisesti tarvittiin siinä lapsuudessa, jota minä elin. Jatkuva lukemisen nälkä seurasikin minua koko lapsuuteni ajan.  - Kiitos Sakari Topeliuksen.

 

lauantai, 15. joulukuu 2018

Jouluostoksilla ihan Joensuussa

KUN KAIKKI suotuisat tekijät olivat kohdallaan, matkasin jouluostokset mielessä, maakunnan pääkaupunkiin viime keskiviikkona. Mahdollistajiksi  tarvittiin, että uusi istuintyyny on helpottanut istumissta, että oli tiedossa sopiva matkaseura, ja,että luottamus Soten kyyteihin on sen verran kohentunut. Tavallisinta kai on, että kun kerran lähdetään lähes sadän kilometsin päähän  Lieksasta Joen kaupunkiin, niin käydään samalla useammassa paikassa asioimassa. Jouduimme soveltamaan tätä käytäntöä, valitsemalla kohteeksi kaupugin keskeisimmän tavaratalon , jättämällä muut kohteet sikseen, On liian hankalaa sovitella monipuolisempaa liikkumista paikasta toiseen, kun uusi kyyti pitää tilata kahta tuuntia ennen aiottua matkaa kyytikeskuksesta. Ja jokaisesta kyyttiosuudesta on erikseen maksettava omavastuuosuus. Yhdenvertaisuus muun väestön kanssa ei tässä toteudu, mutta toisaalta neillä on kyky sommitella omia ratkaisuja. Monipuolinen tavaratalo tarjoaa kyllä minulle tarpeeksi suuren tavarataivaan, liiaksikin.

ON VARMAAN ainakin kolme vuotta siitä, kun olen tätä ennen käynyt suuressa tavaratalossa. Olin häikäistynyt. Luulin kuuluvani jo luontaisesti ja taloudellisen pakon sanelrmanakin vaatimattoman elämäntavan edustajiin, jonka ei pitänyt hurmaantua tämän maailman loistosta.Mutta kuinkas ollakaan, minä suorastaan ahmin vaateosastolla nykyajan linjakkaita kuosela, värejä ja materiaaleja. Tuli hetkellinen halu pukeutua kerrankin todella kauniisti. Silmää kauneuden peräänhän minulla on  ja naisellinen viehättämisen halukin puski esiin. Ettäs tiedätte! Hämmennyksissäni ostinkin pari vaatekappaletta, toivottavasti en joudu katumaan. Sitä kunnollista talvitakkia en kyllä löytänyt.

KIRJAOSASTO se vasta on aarreaitta, se sähköistöää minut aina. Voisin oleilla sen ilmapiirissä tuntikausia. Alkuun en osannut muuta kuin ihmetellä, niin käy aina. Piti ponnistautua etsimään joululahjakirjoja ja siihen tuli pian antamaan apuaan kiireettömän tuntuinen myyjä. Kirjakauppa saa henkeni nousemaan. Kirjan selkämyksistä jo voin aavistaa mitä kirjailijalla on sanottavaa ja saan sieltä innoittavia vaikutelmia. Lieksan kirjakauppa joutui lopettamaan tämän vuoden alkupuolella ja suren sitä edelleen. Miksi ei nostettu kansanliikettä kirjakaupan säilyttämiseksi? Kirjakaupan taidetarvikkeiden äärellä saan aina vimmatun halun ryhtyä välittömäst alottamaan ne taideteokset, jotka ovat jääneet tekemättä. Muistaen ne monet, monet piirustustehtiöt jotka kirjoituspöytäni laatikossa odottavat avaamistaan, tyydyin ostamaan vain laatikollisen piirustustusseja  - Kunhan päivät taas valkenevat!

LOUNASRAVINTOLASSA  koimme sitten  välähdyksen  "suuren maailman"tuntumasta, johon harvoin olemme voineet osallistua. Ihmeeksemme totesimme että Joensuussa lienee jo normaalia syödä tavallisrena arkipäivänä"ulkona." Se tuntui meidän silmissämme olevan hyvinvoinnin huippua.. Totesin pöytäseurueelleni ääneen, että minun äitini ei  koskaan elämässään ennättänyt kokea mitä on käydä ravintolapöytään nykyaikaisten herkkujen ääselle. Eikä kai olisi suostunut ravintolapöytään lähtemään, vaikka olisi pyydetty. Voin todeta, että historia on sittenkin kohdellut minua hyvin. Olen päässyt osalliseksi elämän antimista joita paitsi minua edeltänyt sukupolvi jäi - aineellisista ja henkisistä. Minun äitini olisi varmastikin halunnut lukea enemmän kirjoja, mutta niitä ei hänen ulottuvillaan ollut.

lauantai, 24. marraskuu 2018

Lumisadetta ja ulkonäön korjausta

TÄNÄÄN se odotettu ensilumi tuli. Marrasmaa peittyi valkeaan talviasuun, mikä näin ensipäivänä tuntuu hauskaltakin. Lumisateen katseleminen näin pitkästä aikaa on oikein  lumoavaa.Talvi ei ole minun vuodenaiani, se tietää lisää rajoituksia liikkumiseeni, joten oma talven odotukseni panee enimmäkseen huokailemaan.. Mutta olkoon nyt lumivalkoista kun joulukin on lähellä. Syksy ainakin on nyt paremmalla puolella  Alkysyksy on aina vaivalloista taipumista pimeän ajan tuloon, harmaus ennakkoon ajateltuna on usein pahempaa kuin todellisuus sitten onkaan Tästä syksystä sukeutui lopulta aika vilkastakin menoa. Totesin taas, että on hyvä olla yhteyksiä ulopsäin, jotka pakottavat lähtemään ja lieventävät jumiutumista pelkästään omiin mielen maisemiin. Jokainen lähtö tuntuu nykyisin jotenkin työläältä, olisi helpompi jäädä tänne kotiin hämärän hyssyyn . Joskus siihenkin on varmaan annettava itselleen lupa, mutta ei vielä.

PITKIN SYKSYÄ  olen elätellyt ajatusta päästä käymään jossain Lieksan ulkopuolella, esimerkiksi shoppailureissulla Joensuussa. Teoriassa vammaispalvelulaki mahdollistaisi matkan, linja-autotaksan mukaisella omavastuuosuudella, mutta käytännössä on monta mutkaa matkassa. Ensinnäkin tarvitsisin jonkun toisen henkilän mukaani koska en seviytyisi enää "suurkaupungin" kuvioissa, en kauppaliikkeiden sokkeloissa. Kaukana ovat ne ajat, jolloin pujotin repun pyörätuolin taakse ja lähdin yksin junalla Helsinkiin. Kuinka uskalsin, kysyn nyt. No tietenkin nuoruuden uhovoimalla. Opettelin noilla reissuilla ystäväni Eilan lluo liikkumaan pääkauungissa myös metrolla. Paljon luovuttamista on pitänyt jo tapahtua, kun koen vaikeasi ylittää hankaluudet, jotka matka maakunnan pääkaupunkiin tuottaisi. Ikäkin tämä vuosi vuodelta kohoava luonnonvara typistää toimintatarmoa. Tarvitsisin oikeasti toisen talvitakin, mutta sitten tulee lamauttava ajatus,että pärjäähän tuota entiselläkin. Taidan olla niitä "älä osta mitään "kansalaisia.

SITTEN tuli pitkästä aikaa vika käsiproteesiini. Oli pakko lähteä sitä korjauttamaan Respectan apuvälineklinikalle Joensuuhun. Matka sinne on lupa tehdä Kelan kyydillä. jossa omavastuu menopaluuna on jo 50 euroa. Tämä on nyt sitä natkojen yhdistelemistä, minkä pitäisi tulla aiempaa halvemmaksi. Hiljaista porukkaa meitä oli sekä mennen että tullen. Aamulla väsytti aikainen herääminen ja paluumatkalla ptkät paluukyydin odotusajat perilä. Samaan kyytiin haalitaan ne, jotka "suurin piirtein ovat lähdössä samoihin aikoihin". Itse jouduin odottelemaan reilut kaksi tuntia, mikä ei liene vielä pisimpiä odotusaikoja. Ehdin jo turhautua - siis minun aikani ei ole arvokasta,sitä voidaan huoletta käyttää turhanpäiväiseen odotteluun paikassa, jossa en voi käyttää vessaa ja jossa yhtäjaksoinen istuminen on työlästä, kivuliastakin. Tosiasiassa minusta oli mielenkiintoistakin istuskella siellä ja tehdä havaintoja klinikan ympäristöstä ja toisista asiakkaista. Siellä korjataan "puutteellista "ihmiskehoa monin tavoin. Klinikka oli muuttanut keskemmälle kaupunkia ja myös henkilökunta oli kokonaan uudistunut. Entiseen aikaan kuuluneet jämerät proteesimestarit  ovat jo työnsä päättäneet ja nykjyaika muuttaa työn kuvioita. Minun asiaani hoiti apuvälineteknikko,joka asuu Mikkelissä ja tulee apuvälinetehtäviin Joensuuhun tarvittaessa tai tietyin väliajoin. Kohtelias, sharmikas mies, antoi käyntikorttinsa ja luvan soittaa jos tulee uusia pulmia. Panin merkille, että henkilökunta oli kaikenkaikkiaan huomaavaista ja epävirallisen oloista. Kun huomattiin että paluukyydin odotukseni pitkittyi,  minula kysyttiin haluaisinko kahvia. Toki halusin ja minulle tuotiin sitä iso mukillinen. Paikassa ei ole kahviota, joten henkilökunta tarjosi sen omistaan. 

JÄIN mietiskelemään, että henkilökunta on löytänyt työalansa, jokseenkin harvinaisessa ammatissa. Liikkuessaan käytävillä työhuoneista sovitushuoneisiin, heillä on käsissään jalka- tai käsiproteeseja tai muuta rekvisiittaa, joka paikkaa ihmisen puuttuvaa luontaista kalustoa. Se on heidän arkipäiväänsä niinkuin se on meidänkin arkipäiväämme, jotka heidän työtään tarvitsemme. Olemme kuitenkin jotenkin eri puolilla tässä asiassa. Heidän tehtävänsä in tehdä mahdollisimman toimiva apuväline, meidän tehtävämme on elää sen kanssa elämän todellisuudessa, Klinikka ei taida olla paikka, jossa puhutaan esimerkiksi niistä tunteista joita minulla on , kun menen ilman kättä paikkaan, jossa minut on totuttu näkemään kaksikätisenä. Proteesi on luonut minulle tavallaan uuden kehonkunan. Tämä lienee tuttua heille, jotka ovat joutuneet luopumaan esimerkiksi hiuksistaan. Vaikka mitäpä se oikeastaan kenellekään kuuluu, minkä näköisinä täällä liikumme. Huomiotani kiinnitti klinikan kadulle päin avautuva näyteikkuna, Siihen oli aseteltu pystyyn rivi lasista tai muovista tehtyjä  nuoren naisen moitteettoman kauniita sääriä pastellinvärisillä sukilla verhoiluina. Tarkoituksena oli kai esitellä sukkia, mutta kyllä katseita varmaan vetivät nimenomaan nuo säihkysääret  - jonkalaisia en kenelläkään kanssaisarellani livenä nähnyt. Oliko mautonta vai ei?

 ENSIMMÄISET JOULULAULUT on kuultu ja pöydlleni ostin eilen perinteisen joulunalus- kukan, valkoisen Amarylliksen tällä kertaa. Kahden kukkavarren aukeamisessa riittää jouluista ihmettelemistä. Aion käydä viettämään  kohtuullista joulua.       

lauantai, 10. marraskuu 2018

Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä

TÄMÄ VANHANKANSAN LAUSAHDUS tuli mieleen viime tiistain suuresta neuvonpidosta kumttuurikeskuksessa . Siun sote, Sosiaaliturvayhdistys ja Matkojenyhdistelykeskus tulivat kertomaan tulokksista, jotka saattiin taannoisesta kuljetusalvekukyselystä Siun soten alueella. Tarkoitus oli myös kuulla palvelujen käyttäjiä "livenä." Olemme jo runsaan vuoden eläneet poikkeustilaa siihen sujuvuuteen nähdjen mitä oli ennen taksien kilpailutusta. Vasta nyt meiltä kysytään miten on mennyt, tähänastiset palautteet ovat menneet kuuroille korville. Tietysti on hyvä saada kyselyllä selvää kokonaistilanteesta, mutta toisaalta tuntuu että asiamme on nyt kipsattu tilastopylväiköiksi ja niitä edelleen käsitellään kirjoituspöydän takana.

SUHTAUTUMINEN   kirjavaan joukkoomme oli aluksi myhäilevän ystävällistä, molemmin puolin haluttiin esiintyä rakentavasti. Kyselyn tulos oli oikeastaan odotettu. Muissa alueen kunnissa kuljetustilanne oli parempi kuin Lieksassa. Olimme kesällä menettäneet sen ainoankin taksin, joka oli vuosi sitten tehnyt Myk:n kanssa sopimuksen.  Ilman tuota sopimusta Siun sote ei maksa autoilijoille kuljetuksista, vaikka tarkoitukseen sopivia takseja olisi useitakin. Seuraava kilpailutus on ensi keväänä, kesken kautta sopimuksia ei kuulemma voi tehdä. Asiaa on yritetty ratkaista siten, että taksit lähetetään naapurikunnista, mikä tietää vähintään 40 kilometriä ylimääräistä ajoa. Asetelma on raivostuttava. Kilaitutuksen piti tuoda säästöä ja sitä saattaa tullakin, mutta vain siitä syystä, että osa palveluun oikeutetuista jättää käyttämästä sitä. Kautta vuosien meitä on kehotettu säästämään, käyttämään aina lähintä taksia jne, mutta nyt pitäisi oppia hurvittelemaan veronmaksajien rahoja. Kun yritin selittää, että minulle tuottaa moraalista pahoinvointia käyttää näitä kaukaa tulevia kyytejä, minulle sanottiin, että pitää jättää asia heidän vastuulleen, he yrittävät tehdä parhaansa, että kuljetukset toimisivat. Eivät ne toimi, asiaan liittyy niin paljon muitakin hankaloittavia säännöksiä, että monet meistä luovuttavat. Onneksi ydinkeskustan alueella toimii kaupungin oma perheyrityksenä hoituva kimppakyyti, joka tarjoaa apua asiointiin arkisin, vaan ei iltaisin,eikä viikonloppuisin.

VÄHÄVÄKISIMMÄT tässäkin asiassa ovat häviäjiä. Kun ei jaksa, ei uskalla tuoda tarvettaan esiin, jää neljän seinän sisälle eikä kukaan tule kysymään liikutko tarpeeksi, että henkesi pysyisi vireänä. Liikkumisesta toitotetaan kyllä joka kanavalta. Yleinen tuntuma tilaisuuden jälkeen oli että emme tulleet kuulluiksi. Meiltä kuulosteltiin nimellisresti korjausehdotuksia, mutta niitä ei otettu vastaan. Meidän vetoomuksemme sujuvan liikkumisen puolesta tuntuinat jäävän syrjään sen totuuden kanssa miten paljon he olivat joutuneet miettimään näitä kuljetusratkaisuja. Tosin sitten viimetingassa esitettin anteeksipyyntö, mutta emme tainneet osata ottaa sitä oikein todesta.

VIELÄ on matkaa siihen, että viranhaltijat ja kansalaiset voisivat yhteistyössä tehdä päätöksiä, jotka veisivät ihmisten elämää eteenpäin. Tällä hetkellä päätöksiä ohjaa raha. Meille vihjattiin, että saavutetuista eduista on vaikea luopua. Tässä ei ole kysymys edusta, vaan ihmisarvosta. Sosiaalityö ei saa polkea vuosikymmenien aikana rakennettuja arvojaan.  Minua ovat aktivoineet muistot omasta lapsuudestani ja nuoruudestani. Paasaan näistä asioista, koska vihaan ajatusta, että tämän päivän vammaiset lapset ja nuoret jäisivät vaille kehittymismahdollisuuksia siksi ettei oikeasti nähdä heidän olemassaoloaan ja tarpeitaan.