lauantai, 10. marraskuu 2018

Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä

TÄMÄ VANHANKANSAN LAUSAHDUS tuli mieleen viime tiistain suuresta neuvonpidosta kumttuurikeskuksessa . Siun sote, Sosiaaliturvayhdistys ja Matkojenyhdistelykeskus tulivat kertomaan tulokksista, jotka saattiin taannoisesta kuljetusalvekukyselystä Siun soten alueella. Tarkoitus oli myös kuulla palvelujen käyttäjiä "livenä." Olemme jo runsaan vuoden eläneet poikkeustilaa siihen sujuvuuteen nähdjen mitä oli ennen taksien kilpailutusta. Vasta nyt meiltä kysytään miten on mennyt, tähänastiset palautteet ovat menneet kuuroille korville. Tietysti on hyvä saada kyselyllä selvää kokonaistilanteesta, mutta toisaalta tuntuu että asiamme on nyt kipsattu tilastopylväiköiksi ja niitä edelleen käsitellään kirjoituspöydän takana.

SUHTAUTUMINEN   kirjavaan joukkoomme oli aluksi myhäilevän ystävällistä, molemmin puolin haluttiin esiintyä rakentavasti. Kyselyn tulos oli oikeastaan odotettu. Muissa alueen kunnissa kuljetustilanne oli parempi kuin Lieksassa. Olimme kesällä menettäneet sen ainoankin taksin, joka oli vuosi sitten tehnyt Myk:n kanssa sopimuksen.  Ilman tuota sopimusta Siun sote ei maksa autoilijoille kuljetuksista, vaikka tarkoitukseen sopivia takseja olisi useitakin. Seuraava kilpailutus on ensi keväänä, kesken kautta sopimuksia ei kuulemma voi tehdä. Asiaa on yritetty ratkaista siten, että taksit lähetetään naapurikunnista, mikä tietää vähintään 40 kilometriä ylimääräistä ajoa. Asetelma on raivostuttava. Kilaitutuksen piti tuoda säästöä ja sitä saattaa tullakin, mutta vain siitä syystä, että osa palveluun oikeutetuista jättää käyttämästä sitä. Kautta vuosien meitä on kehotettu säästämään, käyttämään aina lähintä taksia jne, mutta nyt pitäisi oppia hurvittelemaan veronmaksajien rahoja. Kun yritin selittää, että minulle tuottaa moraalista pahoinvointia käyttää näitä kaukaa tulevia kyytejä, minulle sanottiin, että pitää jättää asia heidän vastuulleen, he yrittävät tehdä parhaansa, että kuljetukset toimisivat. Eivät ne toimi, asiaan liittyy niin paljon muitakin hankaloittavia säännöksiä, että monet meistä luovuttavat. Onneksi ydinkeskustan alueella toimii kaupungin oma perheyrityksenä hoituva kimppakyyti, joka tarjoaa apua asiointiin arkisin, vaan ei iltaisin,eikä viikonloppuisin.

VÄHÄVÄKISIMMÄT tässäkin asiassa ovat häviäjiä. Kun ei jaksa, ei uskalla tuoda tarvettaan esiin, jää neljän seinän sisälle eikä kukaan tule kysymään liikutko tarpeeksi, että henkesi pysyisi vireänä. Liikkumisesta toitotetaan kyllä joka kanavalta. Yleinen tuntuma tilaisuuden jälkeen oli että emme tulleet kuulluiksi. Meiltä kuulosteltiin nimellisresti korjausehdotuksia, mutta niitä ei otettu vastaan. Meidän vetoomuksemme sujuvan liikkumisen puolesta tuntuinat jäävän syrjään sen totuuden kanssa miten paljon he olivat joutuneet miettimään näitä kuljetusratkaisuja. Tosin sitten viimetingassa esitettin anteeksipyyntö, mutta emme tainneet osata ottaa sitä oikein todesta.

VIELÄ on matkaa siihen, että viranhaltijat ja kansalaiset voisivat yhteistyössä tehdä päätöksiä, jotka veisivät ihmisten elämää eteenpäin. Tällä hetkellä päätöksiä ohjaa raha. Meille vihjattiin, että saavutetuista eduista on vaikea luopua. Tässä ei ole kysymys edusta, vaan ihmisarvosta. Sosiaalityö ei saa polkea vuosikymmenien aikana rakennettuja arvojaan.  Minua ovat aktivoineet muistot omasta lapsuudestani ja nuoruudestani. Paasaan näistä asioista, koska vihaan ajatusta, että tämän päivän vammaiset lapset ja nuoret jäisivät vaille kehittymismahdollisuuksia siksi ettei oikeasti nähdä heidän olemassaoloaan ja tarpeitaan.

 

 

sunnuntai, 21. lokakuu 2018

Syksy on tullut terassille

20181014_115000.jpg

ON kesä mennyt. Sain taas seurata luomakunan ihmettä aavistelevasta vihreydestä tähän kellanruskeaan näkymään asti. Muutama valkoinen orvokki kukkalaatikkoni nurkalla kertoo vielä kukkivasta kesästä, joka terassillani oli. Kukkani kestivät urheasti monet pikkuhallat, mutta yksi iso nitisti ne lukuunottamatta seinäammeleiden lankasaniaisia. Ne näyttävät odottavan vielä sitä oikeaa pakkasyötä. Kyllä minusta on ollut haikeaa luopua kasveistani ja yleensä koko keäelämästä. Enää ei ole syytä mennä terassille muuten kuin lähes vastahakoisesti ulkoilun merkeissä, Syystuulet tuntuvat niin, niin koleilta. Yrilän vakuuttaa itselleni, että pudonneiden koivunlehtien tilalla ovat jo silmut uutta kevättä odottamassa  ja istutimmehan uusia kukkasipuleita, narsisseja, helmihyasintteja ja iiriksiä, monivuotispenkin jatkoksi. Kevätiloa toivon mukaan tiedossa.

TÄTÄ syksyä minun on  kuitenkin pidettävä havahtumisena siihen, että "langat jo harmaat loi elon kultainen pirta", jos Eino Leinon ilmaisua käyttäisin. Olen pitkin syksyä ihmetellyt miksi sanomatehdet käyttävät nykyisin niin himmeitä kirjasimia, etten tahdo jaksaa lukea pitempiä juttuja. Samaa olen havainnut tietokoneen tekstityksessä, oma tekstinikin on haalistunut niin, että pitää jatkuvasti olla silmät sirrillään. Ikänäkö se siellä etenee ja kaihia kasvattaa. Pitäisi hankkiutua silmälääkäriin ja saada oikeanvahvuiset silmälasit, mutta kun sitäkään ei saa aikaiseksi. Niinkuin ei paljon muutakaan,suoraan sanoen. Jos jotain kuitenkin saa tehdyksi, niin se vie suunnattomasti aikaa. Edessä oleva pukeutuminen talvivarusteisiin tulee tekemään jo tiukkaa, viitteitä siihen oli olemassa jo viime talvena. Eipä silti, menemisiäkin on vähennettävä entisestään, istumalihakset tuntuvat olevan lähes loppuun istutut. Nekin olisivat lisäkuntoutuksen tarpeessa, itse olen tehnyt niiden hyväksi sen mitä olen osannut.. - Olen myös tehnyt niiden pahaksi istumalla liian pitkiä aikoja yhtäsoittoa. Mutta kun henki tahtoisi vielä tehdä yhtä ja toista. Tästä vanhenemisen todellisuudesta ei näy paljon jyttuja julkisuudessa. Ei kai sitten ole mediaseksikästä, vaikka aikanaan koskee jokaista ellei kuole nuorena. Muistan sentään yhden hauskan lausunnon akateemikko Outi Heiskaselta; "Tämä vanheneminen on sitten mielenkiintoista, seuraan mielenkiinnolla niitä muutoksia  joita minussa tapahtuu." Niin ,elämän tällä puolellahan tässä vielä ollaan.

RUSKA on jo sammunut tuostakin vaiheestä, joka ylhäällä kuvassa on. Tänä vuonna maailma tuntui olevan tulvillaan oransin punaista ja koivujen kullanhohdetta. Minua riipaisi voimkas ikävä metsään ja kaikkialle ihastumaan väreistä. Tuntui,että tarvitsen sitä suorastaan lääkkeeksi harmaille ajatuksilleni. Paljon mainostettu Mennään metsään- kampanja  myrtiyitti sekin mielialaani, olin varma, että juuri minun olisi pitänyt päästä metsään Asian järjestäminen olisi kuitenkin vienyt liiaksi voimia,joten luovuin. Kaksi luontokokemusta minulla kuitenkin tämän kotiympäristöni lisäksi on ollut. Tilasin komeasti taksin ja vietin yhden tunnin ajan Pielisen rannalla kestikievari Herranniemen laiturin tuntumassa. Oli yksi niistä syyskuun viimeisistä,lämpimistä iltapäivistä. Vaikka se on julkinen paikka, ketään muita ei näkynyt. Paikan emäntä toi pärekorissa tillmani kahvin ja poistui ymmärtäen tarpeeni nauttia yksityisestä hetkestä auringossa kimaltelevan  Pielisen äärellä, melkein sylissä. Juuri sillä kohtaa Pielinen avautuu laajana oikeaan ja vasempaan ja vastapäätä siintävät kilometrien takaa kohoavat Kolin vaarat, minun sielunmaisemani.  Että tällaista kuitenkin on mahdollista vielä kokea!

TOINEN  viehättävä kokemus alkusyksystä oli ystävieni luona Lieksan Kontiovaaralla, jonne on mentävä upean ja vähän pelottavankin harjumuodostelman kautta. Vaaran korkeimmata kohdalta näkyy kaukametsäksi kutsumani kauas, kauas, kai Venäjän puolelle olottuva sininen metsä. Ystävieni koti on vanhan kyläkoulun opettajien asuntola korkeine ulkoportaineen. Joimme kahvit ulkona ja pidimme pitkästä aikaa yhteistä keskusteluhetkeä. -Kontiovaara on muuten nimensä mukaisesti myös karhun kotomaita.

 

 

 

lauantai, 6. lokakuu 2018

Kallea muistellessa

KUN sanoma Kallen elämän sammumisesta tavoitti minut tiistaiaamuna  11. 9. oli ensimmäinen tuntemukseni. oliko  Kalle sittenkin meitä  kuolevaisia. Olin 1970 luvulta lähtien tottunut ajattelemaan häntä jonkinlaisena maailmani peruspilarina. Elämä jatkuu ja maailma paranee, kun Kallen elämänvoima  täällä toimii.  Olen, yhdessä muiden kanssa, saanut olla todistamassa, että ihminen voi pelkän ajattelunsa voimalla muuttaa maailmaa. Sen Kalle teki, vaikka itse Arvo Ylppö ennusti lihastautia sairastavalle Kalle pienokaiselle lyhyttä elämää. Kuolema sai odottaa 68 vuotta, vaikka se koko ajan kulki kintereillä.

HENKILÖKOHTAISET muistoni  Kallesta alkavat vuodesta 1973, jolloin opiskelin Jarvenpään Seurakuntaopistossa ja sain kutsun Kynnyksen   perustamiskokoukseen. Oltiin perustamassa vammaisten nuoren koulutuspoliittiista järjestöä ja jotain kautta minutkin oli keksitty ja kutsuttiin mukaan, vaikka olin kai porukan ainoa ei- akateeminen opiskelija. Niin sain nimeni Kynnyksen historiaan ja tulustuin nuoreen Kalleen, joka vaikutti ulospäin jokseenkin ujolta nuorukaiselta, vaikka sisällä paloi jo silloin. Samaa paloa tuolloin oli minussakin. En kuitenkaan pystynyt Järvenpäästä käsin osallistumaan Kynnyksen toimintaan muuten kuin olemalla "päähenkilönä" dia-kuva sarjassa, joka esitteli erilaisia liikkumisesteitä. Olin säilynyt kuitenkin Kallen muistissa ja sain kutsun ohjaajaksi yhdessä SPR: n kanssa pidetylle kontaktileirille Ylöjjärvelle. Se oli yhteisleiri terveille ja vammaisille nuorille 70- luvun puolivälin paikkeilla. Kalle ja Maija olivat jo löytäneet toisensa ja olivat mukana leirillä. He olivat myös jo aloittaneet yhteisen toimintansa yhteiskunnan avaamiseksi myös vammaisten asua ja elää.

SITTEN minun tieni vei Pohjois-Karjalaan ja yhteyteni Kynnykseen jäi tänne asti jatkuneeseen jäsenyyteen ja ja Kynnys-lehden kuulumisten varaan.  Kallen ajatukset olivat hyvinkin lyöneet minussa läpi, vaikka ne täältä katsoen tuntuivatkin joskus ylilyöviltä, koska minun perustassani on osittain sitä nöyrää alistujaa, jota koko Kallen komppania inhosi. Mutta siitä varmaan sain aineksia uuhelle identiteetilleni vamman omaavana ihmisenä. " Ei mitään meistä ilman meitä "- ajatus oli niin muuttunut osaksi itseäni, että kun vuosi sitten täällä Soten myötä tulivat voimaan uudet ohjeistukset vammaispalvelulain soveltamisesta, olin perin järkyttynyt. Eihän tästä oltu keskusteltu meidän asianosaisten kanssa!  Olen lukemassa Kallen elämäkertaa, "Huoneekseni tuli maaitma", Sen on kirjoittanut Kallen kirjuri ja matkatoveri Heini Saraste. Pohjana tietysti on pitkäaikainen yhteistyö, jolloin Kallen muistot muotoutuivat 248 sivuiseksi kirjaksi.  Olin lukenut kirjan aikaisemin, mutta tästä ajasta katsoen Kallen laaja-alainen vaikutuskenttä suorastaan hätkähdyttää. Mihin kaikkeen voi ehtiä yhden elämän aikana! Kalle oli eduskuntakaudellaan silloin kun vammaispalvelulakia kehiteltiin. Kirja kuvaa eloisasti miten  sitä "sorvattiin "ja Kallella tietysti oli  elämänkokemustaan käytettävissä. Pidämme lain suomia mahdollisuuksia  nykyään itsestään selvyyksinä, mutta tajuan nyt, että sen valmistuminen oli kuin poraisi sitkeydellä  reikää siihen kuuluisaan harmaaseen kiveen.

EN tässä myt kykene tekemään selkoa Kallen uljaasta elämänkaaresta. Pääkohdittain siitä  on julkisuudessa kerrottu. Kalle ei itse halunnut olla mikään ikoni, vaan vastusti yleensäkin "ylistämällä alistamista." Vaan kun ihailen itsenä likoonpanevia ihmisiä ja katson Kallen kuuluvan niihin. Mielestäni Kalle Könkkölä oli suurmies.  -  Kuljen sähköpyörätuolillani nykyään esteetöntä Lieksan pääkatua Pielisentietä. Sitä on hyvä kulkea myös kaikkien muiden  kaupunkilaisten. Teknisen viraston henkilöstö saakoon siitä oman kiitoksensa, mutta minä lisään: KIITOS,  KALLE JA  MAIJA




lauantai, 6. lokakuu 2018

Kalle Könkkölä 1950 - 2018

kalle.jpg

keskiviikko, 19. syyskuu 2018

Vielä kukkii verenpisara

2018-09-03%2014.25.27.jpg