lauantai, 10. helmikuu 2018

Kaunis elämä - Ritvan muistolle

20180209_142143.jpg

VIIME  lauantaina  3.2 vietimme Lieksan Kotiseututalolla Ritvan  hautajaistilaisuutta yhdessä omaisten ja suuren ystäväjoukon kanssa. Ritvan aika oli tullut lähteä keskeltämme  sydäntalven aikaan, jolloin aurinko kuitenkin antoi jo lupausta uudesta keväästä.  Hitaasti edennyt ALS- sairaus katkaisi  hänen elämänsä 56 vuotiaana. Elämää sairauden kanssa oli kestänyt lähes 30 vuotta, mutta samaan aikaan hän eli  perheenäitinä, aviovaimona ja laajan ystäväpiirin jäsenenä. Viimeisinä vuosina sairaus rajoitti jo monella tavalla elämää, mutta Ritvan olemus ja läsnäolon tuntu piti meille ystävyyttä yllä vaikka puheen tuottaminen kävi  hänelle hankalaksi viime aikoina. 

TUNSIN Ritvan paremmin vasta noin kolmen  lähi  vuoden aikana, jolloin pidimme  yllä neljän naisen puutarharyhmää, joka syntyi yhteisestä rakkaudesta kukkiin ja puutarhatöihin. Yhtä lukuunottamatta jokainen meistä liikkui sähköpyörätuolilla ja siitä käsin tätä intohimoammekin toteutettiin - tosin osittain henkilökohtaisten avustajiemme myötävaikutuksella Uutta hohtoa tähän harrastukseemme tuli, kun lyöttäydyimme suhteellisen säännöllisesti toinen toistemme kodeissa kokoontuvaksi ryhmäksi. Se oli Ritva, joka keksi meille nimenkin: Moninaiset. Nimi tahtoo hälventää sitä meidän mielestämme yksipuolista ja ehkä harmahtavaa kuvaa, joka meistä vanhenevista vammaisista naisista saattaapi kanssaihmisillä olla. Kahvikupin äärellä pikku kekkereidn merkeissä teimme  tutustumismatkoja toistemme elämäntilanteisiin ja heti kevään ja kesän tultua tietenkin unelmoimme kukkatarhoista ja kävimme katselemassa toistemme luomuksia. Muistoni Ritvasta tulevat aina liittymään kesään, kukkiin ja ystävyyteen, joka hiljaisenakin on vaikuttavaa. Ritva eli kauniin elämän, jossa kanssaihmisillä oli merkittävä sija. Luontaisia lahjojaan, taiteellisa ja kirjallisia taipumuksiaan hän saattoi käyttää sairauden antamissa rajoissa.Olosuhteiden vuoksi hän sai ulkonaisissa puitteissa vastaanottajan roolin, mutta me ja hänen muu ympäristönsä saimme myös kokea miten mielellään ja monella tavalla Ritva myös jakoi omastaan. Häneltä saamani unikon siemenet odottavat pääsevänsä kukkimaan ensi kesänä pihallani.

RITVAN olemukseen kuului paksu oljen värinen palmikko, jota aina ihastelimme.Se antoi vaikutelman suomalaiskansallisesta ja luonnonläheisestä naisesta, jota hän olikin. Yhteisössämme ja ennenkaikkea Ritvan perheessä  tulee olemaan aukko pitkälle tulevaisuuteen. Hyvät muistot antavat lohtua. Voimme toivoa, ja uskoa, että Ritva on siirtynyt uuteen todellisuuteen - jossa kukatkin ovat kuihtumattomia.

lauantai, 3. helmikuu 2018

Aurinko kurkistaa jo terassille

20180131_123623.jpg

torstai, 25. tammikuu 2018

Talvinen tukos

IKKUNAMAISEMASSANI valo on hiipumassa pois tältä päivältä. On sinisen hetken sinisin vaihe ennen pimeää. Eilisen ja tämänaamuisen lumisateen aikana kertyi terassilleni ainakin kymmenen senttiä lisää lunta. Lumimuodostelmat kukkalaatoiden ja  -ruukkujen päällä saivat uusia muotoja Viimainen tuuli juoksutti lunta ja loihti talvipuutarhastani taideteoksen. Lattian peittää yli metrin vahvuinen lumikerros ja siitä kohoavat vielä nuo muhkeat lumipatsaat, joita tämänpäiväisen suojan aikana olisi voinut vielä muotoilla lisää. Pieni lumilyhty olisi ollut hauska rakentaa, mutta terassille ei kyllä aikoihin ole menemistä.  Koskahan onkaan!  Tämä suoja aiheuttaa sen, että lumi kovettuu pakkasen tullen paikalleen, ties vaikka koko lopputalveksi. - Kaunis ja kauhea talven on valta, sanoo runoilija - olikohan se Saima Harmaja.

AAMULLA, katsahtaessani ulko-ovelta lumitilannetta totesin,että olen saarroksissa. Matka oveltani  auratulle tielle, noin kymmenen metriä, on niin tukossa etten pääsisi auratulle tielle, vaikka minkälainen tarve olisi. Jotenkin hassu tunne, mielessä välähti, että mitä, jos syttyisi tulipalo.  Tämän ajan ihmiselle kaikki pitää olla selvää ja turvattua, näemmä. Lapsuudenkotini, pieni mökki metsän keskellä, oli talvisin aina melkein lumen peitossa ja silloin oli AINA paljon lunta, eikä ollut kännyköitä, millä hälyttää apua. Oikeastaan tavoitinkin jotain kodikasta tässä pyöriessäni makuuhuoneen, vessa-suihkuhuoneen ja  tupakeittiöni välillä, pienessä, eristetyssä maailmassani.- Eristykseni  päättyy kyllä huomenna, kun Marianne tulee töihin ja lapioi tien auki. Pääsemme käymään EDES kaupassa. ja samalla henkäilemään raikasta talvi - ilmaa matkalla. Tämä lumikaaos ei suinkaan koske vain minua,  Tänään piti olla henkkilökohtaisten avustajien työnantajatapaaminen automatkan päässä Tukipisteellä, mutta se peruuntui, kun sen vetäjä LJ ei tohtinut lähteä ajamaan Joensuusta. Näin ollen kimppa- auton Minnakin pelastui lumitöiltä.

TÄSSÄ talven tuiverruksessa, olen tiedostanut olevani  alttiina vetäymiselle,joka ei ole minulle luontaista.  Pimeä päivä väsyttää ja tekee mieli vetäyä peiton alle, kauas "kavalasta maailmasta." On ollut hämmentävää todeta,että kuulun kahtia jäkautuvan yhteiskuntani häviäjiin. Tiedotusvälineet suitsuttavat positiivisia tulevaisuuden näkymiä aineellisessa mielessä Suomelle, mutta toisaalta minun ja kaltaisteni toimeentulosta napataan pois yhteisen hyvän nimissä. Täältäkö se nousu haetaan? Takana on suhteellisen huolettomia vuosia, ei tarvinnut miettiä päivittäin asemaansa tässä Suomi-yhteisössä. Vammaispalvelulaki turvasi minulle kutakuinkin soveliaan elämisen ja liikkumisen, osallistumisenkin tason. Se taso tuntuu olevan nyt vaakalaudalla. Minua hävettää - ei itseni, vaan yhteiskuntani puolesta. Olen vältellyt näitten harmaitten asioitten käsittelyä blogissani, mutta tulevalla kevätkaudella en voi siltä välttyä, jos aion olla rehellinen. Vanhana kansalaisaktivistina minun pitäisi siihen kyetä. Tämä aika vain on niin erilainen kuin nuoruudessani. Menneinä vuosina mentiin tasaisen hidasta tahtia eteenpäin. Nyt tuntuu, että peruutetaan sosiaalityön periaatteissa tietoisresti taaksepäin. Se ei voi olla kiinni rahasta,vaan asenteista. Olen henkilökohtaisesti kuullut kummallisia äänenpainoja. Se toisaalta haastaa käyttämään "sanan säilää". Siinähän sitä olisi työmaata loppuiäkseni.

PÄIVÄ pitenee. Aurinko on jo näyttäytynyt ikkunanpielessäni. Valon lisääntyminen helpottaa monessa asiassa, minulle se lisää elämänvoimaa. Verenpisara makuuhuoneeni ikkunalla näyttää selviävän talven yli. Oksien latvat terhakoituvat, nekin hyötyvät jo vähäisestä valon lisääntymisestä.

  

.

lauantai, 20. tammikuu 2018

Tulipa käytyä Metkassa eli metka matka Pekka Haaviston puhetilaisuuteen

 

Pelle%20ja%20Haavisto.jpg                                                                                                   

Klovni, Karoliina Turkka hauskuutti Pekkaa ja yleisöä tilaisuuden aluksi. 

 

 

 KUN olen aatemaailmaltani kallellani vihreisiin arvoihin, päätin kerrankin mennä kuulemaan  ja näkemään presidenttiehdokas Pekka Haavistoa silmästä silmään. Yksipuolinen  televisio-tuttavuuteni häneen on peräisin aina sieltä Vihreän liikkeen perustamisesta asti. Lieksalaisittain Haaviston kuulemistilaisuus oli järjestetty Somaliperhe-yhdistyksen omistamaan Metka- nimiseen taloon, joka sijaitsee vajaan kilometrin päässä kotoani. Periaatteessa olisimme avustajani Mariannen kanssa päässeet sinne ilman autokyytiäkin, mutta tiesin, että talon sisäänkäynnillä olisi vastassa portaat. En ollut järjestäjille hiiskahtanut tästä epäkohdasta, lähtöajatuskin oli syntynyt vasta edellisenä päivänä. Siispä oli käytävä miettimään miten matka järjestyisi, kun nyt kerran olin saanut aikaiseksi vakaan päätöksen toteuttaa aikeeni.  Olimme sopineet Mariannen kanssa, että osa ajasta sisältyisi hänen työaikaansa ja loppu aika jäisi hänen vapaa-ajalleen, koska hän itsekin oli kiinnostunut tilaisuudesta. Tällaisia sopimuksia voi tehdä, kun on joustava suhde työntekijän kanssa.

MATKA, jonka järjestäminen kävelevälle ihmiselle ei tuottaisi suurtakaan päänvaivaa, osoittautui taas aika kimurantiksi. Muistin, että minulla on varastossani kaupungilta vammaispalvelulain nojalla saamani irrallinen, kevyt ja kahtia taitettava luiska, joka toimii matalahkoissa portaissa. Olen sitä joskus kuljettanut mukanani kimppakyyti- autossa, jonne se kodtuullisen pienin vaivoin mahtuu. Siis kysymään kimppakyydin Minnalta onko hänen päiväjärjestyksessään vielä tilaa kipata meidät Metka-talolle ja menomatka järjestyikin näin. Säännönmukaisesti matka olisi pitänyt tilata edellisenä päivänä. Paluumatka tuntui ongelmallisemmalta, koska se jäisi kimppakyydin toiminta-ajan ulkopuolelle. Olisiko Matkojenyhdistämiskeskuksella saatavissa autoa, johon mahtuisin luiskani kanssa? Katsoin parhaakksi varmistaa puhelimella onko MYK:n tutulla sopimus-autoilijalla mahdollisuutta antaa minulle paluukyytiä. Sain tietää, ettei edelliseltä kyydilttä pääsisi ajoissa. Melkein jo luovutin, koska Lieksassa näitä hissillisiä sopimusautoilijoita,  on vain yksi, toisella olen joskus kulkenut, mutta siinä on vain takaluiska enkä uskonut luiskani mahtuvan sen kyytiin. Sisuunnuin kuitenkin soittamaan vielä MYK:n ja sieltä luvattiin etsiä sopivaa autoa. Hetken kuluttua soitettiin vielä varmistus, että auto on tulossa sovittuun aikaan. Lähdimme sitten,vähän epävarmoin mielin matkaan. Jos luiskani ei toimisikaan, joutuisin palaamaan kotiin, sähköpyörätuolin kanssa nostmista pidän aika riskialttiina tehtävänä, mieluummin peräydyn.

LUISKA toimi täpärästi. Pituus riitti juuri ja juuri, kun ylhäällä ja alhaalla oli paikallaanpitelijöitä ja nousu luiskaa ylös näytti pelottavan jyrkältä. Marianne kävi sisällä vihjaamassa, että miehiä tarvitaan avuksi. Yllätystehtävä  tummalle miesväelle, mutta ylös pääsin turvallisen tuntuisesti. Onneksi talossa ei ollut hankalia kynnyksiä, mitä asiaa myös olin jännittänyt. On erinomaisen vaivaannuttavaa takerrella kynnyksissä, varsinkin, jos niitä on useita. Vastaanotto oli kovasti ystävällistä. Neuvottiin tarjoilupöydän ääreen, jossa sorttia oli monenlaista, suomalaisia ja afrikkalaisia leivonnaisia kahvin ja teen lisäksi. Oli jännittävää ykskaks silmäillä ympäristöä, joka on niin epäsuomalainen. Värit, huonekalut, koriste-esineet, tekstiilit ja tietenkin ihmisten ihonväri. Olen löysästi seurannut asioita, jotka liittyvät lieksalaisiin maahanmuuttajiin ja tavannutkin heitä, mutta ensi kertaa tapasin heitä nyt heidän omassa talossaan, joka on täällä edesauttamassa heidän kotoutumistaan. Tällä hetkellä vaikutta siltä, että alkuaikojen mekkala on hiljennyt ja tänne jääneet ovat melko tyytyväisiä.Oma yhdistystoiminta on virinnyt ja työpaikkojakin on kehitelty. Tämä tilaisuus kuuluii samalla huolella valmisteltuun avoimien ovien päivään, joten ihonvärit sekoittuivat normaalitilanteita enemmän. Avauspuheen pitäjä, jonka nimeä en muista, piti esityksensä selvällä suomenkielellä.

PEKKA HAAVISTON työpäivä puhekiertueella oli ollut pitkä jo ennen Lieksaa ja jatkui vielä illaksi Joensuuhun. Jäin ihmettelemään sitä energian määrää, mikä miehessä piilee. Täytyy olla todella antautunut asialleen,että jaksaa. Meitä tällä puhuttivat rautatievekoston pysyminen maakunassa, nuorison syrjäytyminen, perustulo, Haaviston mielipide Suomen Nato-jäsenyydestä ja muuta sellaista. Krista Mikkonenkin oli muuten Haaviston kanssa samalla kiertueella, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja juohautin heille, että meneillään oleva Siun sote vesittää mielestäni Vammaispalvelulakia ja YK: n vammaissopimusta. He tuntuivat olevan tietoisia tilanteesta. Haavisto mainitsi, että Kalle Könkkölä ja Tyomas Tuure "ovat pitäneet minua löysässä hirressä ainakin esteettömyys asioiden vuoksi." Tämän hän sanoi hyväntahtoisesti myhastellen.

KAIKENKAIKKIAAN oli virkistävää pitkän ja harmaahkonkin sisälläolon jälkeen käväistä "suuren maailman tuntumassa", joka ei ollutkaan kaukana omalta kotioveltani. Nähdä Metka-talo sisältä ja saada tuntuma mitä sen piirissä tapahtuu, oli sekin elämys. En raatsinut huomauttaa puuttuvasta luiskasta, mutta ehkä siihen tulee vielä tilaisuus. Onhan se tarkoitettu myös julkiseksi tilaksi. Kävii niin, että minun luiskani sai palvella myös toista rouvaa, joka oli pyörätuolin kanssa tulossa samaan paikkaan. Saattaisi toivoa, että talon haltijat saivat vihjeen luiskan hankkimisesta! Sovitusta paluukyydistä ei sopinut myö nyöhastyä, sillä Siun sote ei maksa taksille odotteluajoista kuin 45 minuuttia ja sekin olisi pitänyt edeltä, kyytiä tilattaessa sopia. Tilaisuus oli alkanut vähän myöhässä, joten se jatkuikin yli ilmoitetun ajan, joten harmiksemme jouduimme lähtemään kesken pois. Hämmästykseni oli melkoinen, kun  meitä oli paluukydille pihalla odottamassa juuri se auto jota en karsonut sopivaksi meitä luiskan kanssa kuljettamaan. Eikä kujettaja sitten todellakaan voinut turvallisuuden vuoksi ottaa luiskaa meidän kanssa samaan kyytiin. Erinomaista asiakasystävällisyyttä osoittaen hän lupasi hakea luiskan erikseen ja ilmaiseksi ja viedä sen kotiovelleni. Poikkesimme matkan varrella vielä  lähikaupassa tekemässä perjantain ruokaostokset.

HUOMATAAN,että matkan ei tarvitse olla pitkäkään, kun siitä voi koitua pieni seikkailu. Tällä kertaa ohitan sen näin, mutta kyllähän tämä aikaa myöten väsyttää - ja tekee kotoa ulos lähtemisen entistä työläämmäksi.

 

 

 

 

lauantai, 6. tammikuu 2018

Loppiaisena 2018

20171224_131602.jpg

JOULUPÄIVIEN  valkeat lumet ovat nyt usean päivien ajan muuttaneet olotilaansa  litiseviksi lätäköiksi - minkä sataa, se on silkkaa räntää. Eilen kävimme kaupassa, riskeerasimme totaalisen kastumisen matkalla. Poskille läiski räntää kuin märkiä rättejä. Koska en usein joudu tällä tavoin" säiden armoille", pidän hyvänäni tuollaiset poikkeavat luontoelämykset. Mutta tämä harmaus kyllä väsyttää ja turhauttaa minua niin kuin kanssaihmisiänikin. Aurinkoa odotan ja säätiedotteen mukaan sitä viimein on odotettavissakin. Päivä joka tapauksessa  pidentyy, vaikka harmaanakin, IHANAA!

PIDÄTTELIN vielä tänään joulua mielessäni, kestäähän kristillisen perinteen  mukainen joulunaika kynttilänpäivään asti. Seimi-asetelmanikin on vielä pöydällä. Olen tottunut tähän luontoni mukaiseen traditioon: hitaasti valmistan joulua ja hitaasti vaihdan siitä arkeen. En tiedä onko se niin kovin kristllistäkään. Joulun olemusta olen aina joutunut miettimään ja aina on paljastunut jotain erityistä näkökulmaa. Tänä jouluna huomioni kiinnittyi siihen, miten läpikäyvä joulun perirmmäinen kristillinen sanoma on meillä Suomessa. Niin maallistunut ei pysty olemaan etteikö Seimen Lapsi, enkelit, jouluyö, juhlayö tulisi jossain vaiheessa kohdattua ainakin ohimennen. Joulunaikaan on useita Jumalanpalveluksi radiossa ja televisiossa ja Kauneimmat joululaulut vetävät ihmisiä joulun sanoman äärelle aina vain. Joululahjaperinne, joka on kasvanut liioiteltuihinkin mittasuhteisiin, on lähtöisin Itämaan tietäjistä, jotka Raamatun kertomuksen mukaan toivat lahjoja, kultaa, suitsuketta, mirhaa  Jeesus-lapselle. Se on loppiaisen nimikkokertomus, jossa hyvät ja pahat aikeet kohtaavat vaikuttavasti. Viaton vastasyntynyt  epäluuloisen  kuninkaan julman juonen kohteena. Luukkaan evankeliumin  joulukertomuksen todenperäisyys oli  jonain jouluna askarruttamassa, kun luin jostain, että muut aikalaislähteet eivät todista joulukertomuksen todenperäisyydestä. Herodeksen toimeenpanemaa alle kaksivuotiaiden poikalasten surmaa eivät  historiankirjat esimerkiksi tunne.

LAPSUUDESSANI  en tiennyt enkä olisi osannut kuvitella, että maapallolla on ihmisiä,jotka eivät vietä lainkaan joulua. Nyt monikulttuurisuuden aikakautena on joutunut miettimään sitäkin mitä oikeastaan merkitsee olla osallisena tällaisessa perinteessä, joka uskoo Jumalan puuttuneen ihmiskunnan kohtaloon lähettämällä Poikansa ihmisen muodossa pelastamaan iänkaikkiselta tuomiolta, Poika pantiin vielä syntymään seimeen ei kuninkaan linnaan. Siitä päätellen krisrillisyyden perusajatukseen kuuluisi vaatimaton elämäntapa kuin Franciscus Assisilaisella, mutta siitäpä kehittyivätkin kirkkoruhtinaat ja kullanvälke mahtavissa kokoontumiskadetraaleissa. Tämän päivän televisio-jumalanpalveluksessa mentiin todella eläinten suojaan, jossa oli komeita vuohia ja keskusteltiin siellä loppiaisen kertomuksesta aivan tavallisella äänellä. Kertomus tuli eläväksi, kun ihmeteltiin miten ne tietäjät niin epäkäytännöllisiä lahjoja pikkuvauvalle toivat. Naisena tiedän, ettei se juuri synnyttänyt Mariakaan aivan kiiltokuvan hempeä näky ollut. Mutta me haluamme pitää sen iki-ihanan jouluasetelman mielemme pohjalla ja haemme sitä rikkomatonta rauhaa myös omasta joulustamme.Taakse jääneissä jouluissani oli paljon turhaa murhetta"kun en taaskaan kyennyt luomaan täydellistä joulua." Tai sitten oli muita joulusuruja. 

NYT taakse jäänyt joulu oli sitten suruton joulu. Säilytän sen onnellisten muistojeni joukossa, vaikka harmillisia kommelluksia tapahtui  muutamien toisarvoisten asioiden suhteen. Keitin aattona perheelle perinteisen riisipuuron mikä nautittiin yhdessä hyvällä joulumielellä.Turku julisti joulurauhan ja lasten silmät loistivat kun päästiin joululahjoja jakamaan, Sain lahjaksi Jenni Haukion toimittaman runokokoelman Katso pohjoista taivasta, jota olin toivonutkin.Toisena kirjana sain Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä. Jännittävä tuttavuus . Harmistukset tapahtuivat vasta Tapaninpäivän iltana, kun tilattu auto Pankakoskelle ei tullutkaan. Sattumoisin löytyi toinen auto, joten pääsin kuin pääsinkin päivälliselle Tuomon perheen luo. Taas oli rauha maassa kunnes pyörätuolin takapyörä takertui karvalankamattoon ja päällyskumi irtosi paikaltaan. Onneksi olivat isoiksi kasvaneet pojat paikalla ja lapsenlapset vielä ihmettelemässä ja onneksi oli keksitty tilanteeseen sopivat meisselit joten sekin tilanne selvisi ja pyörätuoli pääsee Joensuuhun korjaukseen. Ja tämähän on tätä minun elämääni, ei sen kummempaa.  Ja taas on rauha maassa, ainakin tässä taloudessa eikä tänne ole osunut sähkökatkoksiakaan.