KOULUTOVERIENI kirjeitten myötä varhaishistoriani on viipyillyt ajatuksissani.  Mikä merkitys kasvuympäristölläni ja nimenomaan sisäoppilaitoksella on olut myöhempään elämääni? Tiedän, että nykyisin vallalla oleva käsitys on laitoskoulujen vastainen ja saa ollakin. Kehitys on minun elämäni aikana mennyt eteenpäin  ja luulen, että me "laitoslapset"kuulumme tänä päivänä vammaispiireissäkin "kadotettuun sukupolveen." En ole myöhempinä vuosinani kovin herkästi ottanut varhaista koulutaustaani esille, kunnes viitisen vuotta sitten julkaisin sen ensimmäisessä ja ainoassa kirjassani Kukkia lumessa. Se oli eräänlainen "kaapista ulos"-kokemus, jonka jälkeen asia ei enää ole ollut piilossa pidettävä taakka.  Tämän ajan arvostelijat eivät tajua, ettei meillä ollut mahdollisuutta valita koulumuotoa silloin kun koulumatkasta selviytyminen kotipaikkakunnalla ei onnistunut.  Miunkin ainoa vaoihtoehto olisi ollut vapautuminen oppivelvollisuudesta. Sitä tapahtui vielä - 40 ja - 50 luvuilla ja se oli traaginen kohtalo joillekin minunkin tuttavapiiriiini kuuluneille. Olen kuullut tarinoita miten puuttuvaa koulusivistystä yritettiin paikata itseopiskelulla tai muilla menetelmillä. Ystäväni Tuuli opetteli lukemaan vanhempien sisartensa lukukirjoista ja jatkoi samaa muissakin aineissa. Tuuli oli monilahjakas älykkö johon tutustuin myöhemmissä elämänvaiheissani. Hänkin on jo siirtynyt tuonpuoleisiin.

LUULEN, että syntymävuoteni juuri ja juuri mahdollisti  sen, ettei minuakin vapautettu oppimisen autuudesta. Suomi oli vain muutamia vuosia sitten vapautunut sotatoimista eikä silloin pohjois-karjalassa syntynyt vammainen lapsi ollut ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Olen huomannut, että elämänkulkuni on paljolti ollut valveutuneiden ja vaikutusvaltaisten henkilöiden varassa. Tässä kouluasiassa se oli kotipitäjäni terveyssisar ja kansanedustaja Lea Sutinen. Opintiessäni oli selkeä saumakohta, kun muutimme Alppikadulta Ruskeasuon kouluun, joka silloin ei vielä ollut koulun virallinen nimi. Muistan, että haaveilimme uudesta koulusta, mutta sen valmistuminen takerteli. Silmäilin  äskettäin Tuula Vuolteen historiikkia Raajarikosta osallistujaksi - hyväntekeväisyydestä valtion valvontaan. Teoksesta selviää miksi koulun valmistuminen oli hidasta. Sen vuoksi, että "oli liian paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä raajarikkoisten erityiskoulun tarvetta." Näin sanoi professaori Fabian Langensjiöld, joka varmaan oli rakennushankkeen isä. Muistan vielä hämärästi hänen arvokkaan olemuksensa, kun hän vieraili joskus lääkärintehtävissään koulussamme.  Kyse oli siis  rahasta - ja  asenteista. "Kerrotaan erään kansanedustajan raajarikkoisten koulun valtionavustusta käsitellessän kysyneen" kannattaako kouluttaa raajarikkoja", mainitsee Tuula Vuolle. Kysymys tehtiin 1950 luvun alussa, jolloin Suomessa jylläsi polioiirus halvaannuttaen tuhansia lapsia!

KORONA-eristys tuntuu  kummallisesti "normalisoivan"nuoruusmuistojani. Se oli maailma jota ei enää ole ollut vuosikymmeniin, mutta jotain sen aajan ilmapiiristä on tullut esille. No, paikallaan pysyminen ainakin ja ettei kaikkea olekaan ulottuvilla. Olin varmaan jo lähes aikuinen kun kävin ensimmäisen kerran itse kaupassa. joten shoppailun loppuminen, jos siihen oikein oli ennättänyt tottuakaan, on ollut minulle aika luontevaa. Onko minulle myös tullut tarve katsella joitakin menneisyyteni kuolleita kohtia uudessa valossa? Olen surrut ensimmäisen kouluympäristöni ankeaa värittömyyttä. Miten niiltä kellanharmailta ja armeijan vihreiltä käyttaviltä voi kukaan ponnistaa nauttimaan väreistä ja elämän yltäkylläisyydestä? Sitä ponnisteluahan me kuitenkin teimme, kun ihailimme kiiltokuvia, postikortteja ja rakastimme askarrella väripapereista koristeita. Pienistä ilonaiheista tuli suuria,kun maaperä itse oli väritön. Kumma ettei  taide ja kirjallisuus ole Helene Schjerfbekin  Toipilasta ja Tyko Sallisen Langennutta enkeliä lukuunottamatta  ollut kovin kiinnostunut vammaisaiheista. Tommi Kinnusen Lopotti-kirjassa on kerrottu päähenkilön Saaran kokemuksesta sokeainkoulussa. Olen havainnut, että todellinen henkilö Saara, on käynyt koulua Alppikadulla suunnilleen samaan aikaan kuin minäkin. Minun on vaikea uskoa, että kokemus on ollut niin tumman harmaa kuin kirjailija sen kuvaa. Tosin tiedän,että moni on kokenut ankeana meidänkin oppilaitoksen, olihan siinä säntillisesessä kasvatustavassa toivomisen varaa. Siitä voin kuitenkin olla varma, että opetuksen tasossa emme jääneet muita vähemmälle. Muistan, miten opettaja Ylänne joskus kertoi meille,että koulumme oli opetustulosten suhteen noteerattu Helsingin parhaitten koulujen joukkoon.