JÄRVENPÄÄN SEURAKUNTAOPISTON rehtori Simo Palosuo joutui vuonna 1969 uuden tilanteen eteen, kun pyörätuolissa istuva nuori nainen Pohjois-Karjalasta pyrki oiskelijaksi kansankorkeakouluun. Samassa oppilaitoksessa diakonia-linjalla opiskeleva Pirkko Tiirola oli sosiaalityön harjoittelujaksollaan Invalidisäätiöllä haastatellut tätä nuorta naista eli minua ja olin kertonut hänelle halustani päästä opiskelemaan kansankorkeakouluun. Kansanopiston olin käynyt Lieksassa, silloisessa Kylänlahden Opistossa. Pirkko vei toiveeni Simo Palosuon kuultavaksi ja ilmeisesti vähän harkittuaan rehtori kutsui minut puheilleen. Olin silloin käymäsiltäni Invalidiisäätiöllä Helsingissä ja jollain kumman tavalla pääsin toteuttamaan matkan Järvenpäähän. Kyseessä oli elämäni kohtalonhetki.Olin koonnut mukaani kaikki mahdolliset siihenastiset tosistukseni, kansakoulun päästötodistuksen, kansanopistotodistuksen ja lukuisat eri alojen todistukset opiskelusta Kansanvalistusseuran kirjeopistossa. Takanani oli vuosien epätoivoista hakemista eri oppilaitoksiin ,joista säänöllisesti oli vastauksena: "Emme valitettavasti voi tarjota sinulle opiskelupaikkaa, koska oppilaitoksessamme on paljon portaita." Taustallani oli myös lähes kymmenen vuoden asuminen kotipitäjäni Juuan vanhainkodissa, koska silloisissa oloissa kukaan ei kyennyt minulle muuta paikkaa järjestämään. Tätä tosiasiaa en muistaakseni rehtori Palosuolle paljastanut, ajattelin sen vaikuttavan epäedullisesti kouluunpääsy mahdollisuuteeni. Koin, että tässä oli viimeinen mahdollisuuteni saada uusi käännös elämälleni, minun täytyi saada rehtori vakuuttumaan opiskelukyvystäni. Ja sisäinen paloni teki vaikutuksen rehtori Palosuohon. Hän päätyi - varmaankin neuvotteltuaan muiden opettajien kanssa - lupaamaan, että voin tulla syksyllä aloittamaan kansankorkeakoulussa. Kellään ei ollut takeita miten selviytyisin opskelun arjessa, sillä siinä oppilaitoksessahan niitä portaita vasta olikin. Mutta sain mahdollisuuden EDES KOKEILLA onko minulla mahdollisuutta selviytyä opiskelusta siellä. Päätin omasta puolestani tehdä kaikkeni etten pettäisi heidän luottamustaan

Nyt, pääsiäisenä 2017 , voin nähdä miten suuri taitekohta syksy 1969 oli elämässäni. Kun muutin Järvenpäähän opistolle katkesivat samalla oikeastaan kaikki siteet kotipaikkakuntaani. Äitini tosin vielä eli ja sisarukset olivat muuttamassa omaan elämäänsä, mutta vuosikausiin en käynyt kotiseudullani. Edes laitoksessa minulla ei ollut enää paikkaa ja olin päättänyt,että se mahdollisuus  sai jäädä kokonaan taakse..Olin löytänyt jo aikaisemmin kurssi-ja lomakoti Ilonpisaran Hämeenlinnasta, jossa osittain vietin loma-aikoja, osittain ystävien luona muualla Etelä-Suomessa. Muutin kirjoille Järvenpäähän niihin aikoihin kun menimme naimisiin Jaakko Ahvenaisen kanssa 1972. Silloin olin jo opiskellut kaksi vuotta nuoriso-ja sosiaalityön linjalla. Saimme opistolta perheasunnon,pienen kaksion keittokomerolla. Siihen päättyi kodittomuuteni.

Kuinka paljon "kohtalolla", Jumalan johdatuksella, muilla ihmisillä tai minulla itselläni on ollut elämäni kulkuun? Vaikea erottaa näitä toisistaan. Opiskelijatyttö Pirkko teki sen mikä hänen vallassaan oli ja rehtori Simo Palosuo teki aikamoisen ratkaisun antamalla minulle mahdollisuuden, jonka onnistumisesta hänellä ei voinut olla tietoa. Ehkä se oli uskon ratkaisu. Ja kylla minä sitten opiskelinkin kansankorkeassa uutterasti. Minun piti näyttää etten turhaan ollut pyrkinyt opiskelemaan. Kun sitten pyrin myös ammattilinjalle sain rehtorilta palautetta Hämeenlinnaan: 

"Kirjoitan hakemuksesi johdosta. En ole vielä selvillä, mitä sisältyy niiden kokeiden tuloksiin, joissa olit tämänkuun alussa. (- ammatinvalintatestit Työterveyslaitoksessa Helsingissä.) Mielestäni ne riittävät sellaiseksi psyko- sosiologiseksi tutkimukseksi, jollaisen järjestämme nuoriso-ja sosiaalityön linjamme hakijoille. Kun lisäksi Sinut hyvin tunnemme ja tiedämme ilmeisen opiskelukykysi, pidämme epätarkoituksenmukaisena kutsua sinua enää tänne testeihin." Jäätiin vielä odottamaan joltain "asiantuntijataholta" näkemystä siitä voisinko sijoittua koulutustani vastaavaan työhön  tulevaisuudessa. Sitä varmistusta tuskin koskaan saatiin mutta siitä huolimatta pääsin jatkamaan ammatilliselle linjalle. Siunattu olkoon Simo Palosuon muisto!

Miten sitten selviydyin käytännössä ne neljä opiskeluvuotta opinahjossa, jossa oppitunnit ja ruokailu olivat eri rakennuksissa kuin asuntola ja eri oppitunteja muissakin rakennuksia, oli välimatkoja ja liian kapeita vessan oviaukkoja, niitä muille itsestäänselvyyksiä, mutta meille liikuntarajoitteisille ikuisia kompastuskiviä? Alakerran ruokailu-ja auditoria-tasolta nousivat melko jyrkät portaat ylos toiseen kerrokseen, jonne oli joka päivä päästävä, joskus ylös ja alas kulkemista oli useampaankin kertaan. Asetuin kurssitoverien parvessa kulloinkin menevään suuntaan"tyrkylle" ja aina lähelle sattuvat kävivät kiinni pyärätuoliin ja kantoivat mukanaan niin ylös kuin alaskin. En tiedä suunnitteliko tätä käytäntöä kukaan, niin vain tapahtui. Siitä tuli lopulta melko huomaamaton tapahtuma - diakoniaopiskelijat saivat käytännön harjoitusta tulevaan auttajan ammattiinsa. Ehkä Simo Palosuo oli toivonut näin tapahtuvan, mitään julkista kehoitusta tähän en kuullut muulloin kuin kansankorkean ensipäivänä. Minun tehtäväni  sitten oli osata ottaa apu vastaan, vaivaantumatta tai varsinkaan häpeilemättä.Totuuden nimessä olin useasti pulassa kun asuntolasta lähtiessä yhteisöllinen muisti ei pelannutkaan. Joskus otin asian puheeksi jossain yhteisessä tilanteessa. Asia ei paljon korjaantunut, mutta yleinen käsitys näytti olevan, että tilanne oli sittemmin kunossa, olihan siitä puhuttu. Vaikka olin käynyt kansakoulunkin sisäoppilaitoksessa minulla ei ollut kovin hyviä yhteisöelämän taitoja. Yritin selviytyä mahdollisimman huomaamatta mitään ylimääräisiä vaatimatta. MINUN JÄLKEENI opistossa on opiskellut muitakin pyörätuolin käyttäjiä. Eräs heistä antoi minulle palautetta, että olin ollut aivan liian lepsu tienraivaaja. Hänen vaatimuksiinsa vastattiin että Helvikin selviytyi kyllä tästä. Niinpä niin, yksilöllisyys pitäisi kyllä muistaa

.Kaikenkaikkiaan opiskeluaika avasi minulle uuden maailman ja sen ansiota oikeastaan on melkein kaikki mitä minulla tänäpäivänä on. Diakoni-vihkimyksen saimme Jaakon kanssa JÄRVENPÄÄN KIRKOSSA  samaan aikaan 1974. Vihkivänä piispana oli Aimo T. Nikolainen. Todistus kolmevuotisesta nuoriso-ja sosiaalityön tutkinnosta sekä Diakonikirja ovat minulla säilössä mustassa pienessä salkussa, muiden todistusten ja asiakirjojen joukossa. Kunnallisessa koulutustani vastaavassa työssä olen ollut vähän yli kaksi vuotta ja diakonian viransijaisena reilut kolme kuukautta. Minulla on ollut diakonin identiteetti ilman virkaa. Elämä on enemmän...