MENEILLÄÄN oleva joulunseutu on sisältänyt ennätyspitkiä pyhäpäivien jaksoja. Tervetullutta työlämässä oleville ja opiskeleville, mutta aiheuttaa turvattomuutta ja pitkää ikävää monille, joille ulkopuolinen toimeentuloapu käy tavan arkea vähäisemmäksi. Onko kaikilla mahdollisuuksia huolehtia siitä,että ruokavarastot riittävät pyhiksi tai että asunnosta tarpeentullen pääsee ulos sakean lumentulon vuoksi? Entä jos yksinäisyydentunne käy kanssa-asujaksi eikä ole keinoja karkottaa sitä ulos?

LAUANTAI-ILTAPÄIVÄNI on juuri vaihtumassa siniseen hämärään. Minun ulko-ovellani on runsaasti lunta,ulos ei olisi menemistä la terassillanikin on lunta jo melkein viime talviseen malliin. Tämä on talvea. Alkaa tulla tuntuma kuin olisin lumitunnelissa  Todellisuudessa voisin hälyttää lumenluojankin paikalle, mutta toisaalta nautin tästä elämän hiljenemisestä ja hidastumisesta. Tätä samaa oli jo eilinen perjantai ja todennäköisest huominen loppiainenkin.  Kolme päivää on minulle nykyolossani vielä kohtuullinen määrä yksin selviytymistä, sen jälkeen alkaa tuskastuttaa huushollin rähjääntyminen. Ruokatalous sujuu, kun sen ennalta suunnittelee. Maailmalla on tapahtunut kamalia asioita näinäkin päivinä, juuri ja juuri seuraan muutamat uutiset päivässä. Pieniä nämä minun lumiesteet Norjan lumivyöryjen rinnalla.

MITÄ sitten voi tapahtua kun "tapahtumia"on niin vähän kuin minulla, ainakin talvisin. Tätähän kyselin itseltäni silloin lähes kaksi vuotta sitten kun aloitin Helvin terassilla-. blogini. Katsotaan onko mitään kirjoitettavaa-asenteella lähdin liikkreelle ja ajattelin, että  jos jaksaisin edes yhden vuoden ajan kirjoittaa nniin onnittelisin itsreäni. Elämä soi anteliaasti toisenkin vuoden ja kun nyt huomaan,että blogillani on lukijoita, niin jatkan tekemättä mitään ajoitussuunnitelmia. KIITOS MUKANAOLOSTA!

VIELÄ kolme vuotta sitten minulla oli useasti tapana pitkinä hiljaisina iltoina soittaa kauempana oleville ystävilleni, heille, joiden kanssa olimme jakaneet elämänvaiheitamme nuoruudesta,jopa lapsuudesta saakka. Soittovälit pitenivät luonnollisesti vuosikymmenien saatossa, mutta yhteys ei katkennut. Sitä jatkettiin puolin tai toisin silloin kun tuli tarve puhua juuri niistä asoista, joissa kokemusmaaperä oli yhteinen. Ystäväpiirini on koostunut ihmisistä ennen Lieksaan muuttoani ja toiset sen jälkeen. Kirjoittajja-ystäväni Arvo V. tuli piireihini kyllä jo Lieksassa ollessani. Tapasimme  Turussa 80 - luvun lopulla Invalidiliiton kirjoituskilpailun palkintojenjako tilaisuudessa.  Hän innostui kirjoittamaan minulle kirjeen ja siitä alkoi pitkäaikainen kirjeenvaihtomme, jota kesti hänen 2015 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Hänen elämäntarinansa, tuberkuloosisairaalan pikku potilaasta graafisen alan opettajaksi ja yrittäjäksi, oli mielenkiintoinen. Hän kirjoitti pari kirjaakin lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

NYT olen menettänyt melkein kaikki nuoruudenaikaiset ystäväni ja ikättoverini, sielun siskot. Tällaista tuntumaa ei osaa ennalta kuvitella itselleen vaikka olisi kuullut, että näin muille on käynyt. Pidimmehän pitkiäkin taukoja yhteyksissä, joten en heti havahtunut siihen mitä se todella merkitsee ettei heitä täällä enää ole. Ystävien jälkeinen aika on orpoutta omassa lajissaan ja johtuu siitä että olen elänyt heitä kauemmin. Vain Tuuli oli ylittänyt minun ikäni viime keväänä lähtiessään. Melkein kaikilta heiltä jäi  kirjoitettua tekstiä jälkeen, Tuulilta parin runokirjan verran ja enemmänkin. " Hymy on kättäpitempää"... sanoi Tuuli H.