JOULU KUIN LIIKKUVA SILTA, sanotaan jossain vanhassa joululaulussa. Vietettyäni juuri perheen kanssa meille viimevuosina jo vakiintunutta jouluaattoa, johon kuuluu yhdessä rakennettu joulupöyttä kasjalaniirakat, lahjat ,joita punalakkipäiset tontut innoissaan jakelivat. Jotenkin en selvinnyt la9ttamaan joulukoristelua kuin aivan vähäisesti, vuosi vuodelta tuntuvat vähenevän . Kolmihaarainen kynttelikkö ja ikivanha punainen pöytäliina, joulukukat, joulutähti ja valkoinen jouluruusu tällä kertaa, niistä oli ulkoinen joulumme rakennettu. Sain taas kerran todeta, miten hyvä tilanne minulla on, kun omat ihmiset asuvat tässä lähettä. Jouluihini on kautta vuosien liittynyt, syystä tai toisesta tietty määrä haikeutta, nyt ttuntui,että mitään ei puutu. Olen nauttinut eri tahoilla esitetyistä joululauluista ja saanut todeta, että Jeesus -lapsi uinuu niissä seimessään ninkuin ennenkin  ja kohoaa jouluisin kaikkien nähdä, rakkauden ja rauhan sanomansa kanssa  Sain kuulla radion toivelauluillassa myös minuun erityisellä tavalla vaikuttavan Martti Helan Hiljaisen joululaulun, joka siirtää minut Ruskeasuon koulun joulutunnelmiin, hyvällä tavalla haikeisiin muistoihin.

TÄMÄN IKÄISENÄ ei näköjään voi välttyä siltä, että menneitten vuosien  joulut ovat heti läsnä, kun niille on tilaa hiljaisina joulunpyhinä, Minulla taitaa olla taipumusta vetää haikeudet silloin kun on tilaisuutta, vaikka elämäntilanne itsessään ei olisi enää haikea. On suorastaan merkillistä miten tutusti vatsanpohjaa kouraisee, kun muistan paluuta Helsingistä joululomalle kotiin hankien keskellä nököttävään harmaaseen pineen kotimökkiini  Juuassa. Takana oli koulun kuusijuhla, sitten uneton yö junassa ja pahoinvointia linja- autossa ja sitten vielä raikas matka hevosen reessä läpi talvisen kotimetsän, jossa puut kumartuivat lumen painosta ja oli niin hiljaista Istua Sirkka-siskon kanssa reessä Eino-enon ohjataessa  hitaasti kävelevää hevosta. Vain aisakello kilkahteli  hevosen askelten tahdissa. Minun ajatukseni alkoivat siirtyä koulun joulujuhlasta edessä olevaan kodin jouluun ja siihen, että pitää taas uudelleen tutustua kotiväkeen, äitiin, siskoihin, veljiin. Matkatavaroiden pohjukoissa  salaiset pienet lahjapaketit jokaiselle.

TOISELLA LUOKALLA ottesaani en tullutkaan jouluksi kitiin Pohjois-Karjalaan, vaan joululomani järjestettiin toisin. Siskoni Sirkka oli kotikylän kansakoulusta päästyään mennyt lapsenkaitsijaksi serkkuni Kalevin perheeseen Turkuun. Huoltojoukoissani katsottiin, että Sirkka voisi hyvin joululomani ajan pitää huolta myös minusta. Idea tuli luultavasti äidiltäni, koska ilman Sirkkaa kotijoulun järjestäminen olisi ollut todella vaikeaa. Tunsin jonkin verran serkkuni perhettä, joten suostuin kai mukisematta järjestelyyn. Minut siis pantiin koulun toimesta Helsinki -Turku junaan yhdessä parin yläluokkalaisen tytön kanssa, joiden koti oli Turun seudolla. Muistan matkasta vain vastapäisellä junan penkillä istuneen Railin pitkät tummat hiukset, jotka kihartuivat latvoista kauniisti. Tuskin puhuimme matkalla mitään, minähän olin "pienten puolelta"enkä olisi uskaltanut aloittaa mitään juttua kun ei ollut asiaakaan. Sirkka oli junalta vastassa ja jollain kumman konstilla pääsimme Kalevin perheen luo kerrostaloon Sirkkalankadulle. Kalevi ja vaimonsa Liisa olivat molemmat töissä kodin ulkopuolella, joten he tarvitsivat siskoni hoitamaan heidän kahta alle kouluikäistä lastaan. Sukulaistyttö maalta oli yksi ratkaisu lastenhoitoon tuohon aikaan.

TUO JOULULOMA Suomen Turussa oli minulle näin jälkeenpäin ajatellen todellinen kulttuuritapahtuma. Pääsin mukaan perheen sukulaisvierailuille ja tulin kai ensi kertaa tajunneeksi, että jotkut ihmiset elävät "hienommin"kuin meillä kotona eikä koulussakaan ollut kuin kolkkoja käytäviä. Kalevin ja Liisan koti oli kai aika tavallinen nuoren perheen koti, melko ahdaskin sellainen, mutta Liisan äidin luona avautui ihmemaailma, jossa oli kauniilla kankailla päällystettyjä huonekaluja, huonekasveja ja tauluja seinillä. Erityisesti jäivät mieleeni keittiön seinillä olevat posliiniset, sinisillä kukilla koristetut mausteastiat, joiden oikeaa nimeä en vieläkään tiedä. Jonain joulun pyhistä sain käydä Sirkan kanssa myös Turun Tuomiokirkossa, joka lienee ollut maalaistytölle järisyttävä kokemus. Luulin,että kolehtihaaviin pitää panna kaikki mukanani olleet kolikot, mutta säästäväisyyteen tottunut siskoni kuiskasi ettei kaikkia tarvitse antaa.

SITTEN oli se SUURI asia, jota ilman koko loppueämäni olisi ollut henkisesti köyhempii kuin se on ollut. Johtuen kai Liisan - kutsuimme häntä muuten kotona Turun Liisaksi - vauraasta lapsuudenkodista heidän vaatimattomassa kirjahyllyssään oli pitkä rivi Topeliuksen Lukemisia Lapsille- kirjasarjaa. Minulle sopiva istumapaikka oli pieni punainen keinutuoli.  Siitä käsin yhytin ensimmäisen kirjan ja siitä pitäen vaeltelin lumoutuneena koko joululoman ajan Satusetä Topeliuksen luomissa satumaailmoissa.  Olin juuri koululla havaimnnut, että jaksan lukea kokonaisia kirjoja, jos ne ovat tarpeeksi jännittäviä. Tartuin ahneesti tilaisuuteen ja minun annettiin lukea niin paljon kuin halusin, kovin paljon en muuta silloisesta joulunvietosta muistakaan. Olin saanut tutustua jännittävään Prinsessa Kultakutriin, Lintusiniseen, Tähtisilmään ja moneen muuhun satuun, jotka ovat jääneet pysyvästi mieleeni. Millainen sanavaraston ja käsitemaailman avartuminen tulloin olikaan tapahtunut. Ylipäänsä mielikuvituksen mahdollisuudet annettiin käyttööni ja niitä totisesti tarvittiin siinä lapsuudessa, jota minä elin. Jatkuva lukemisen nälkä seurasikin minua koko lapsuuteni ajan.  - Kiitos Sakari Topeliuksen.