TULI  SYKSY  2017 ja aika kokoontua terassilleni viettämään  Moninaisten kukkakesän päätöstä. Tarkoituksena oli alunperin viettää kunnon juhlaa kesähepenissä, mutta kesä ei luopunut tyylistään edes meidän mieliksemme. Kesäkuvat oli kuitenkin tallennettu ja Lieksan kirjaston kanssa sovittu, että ensi vuoden toukokuulle  avataan sinne töistämme näyttely. Se aika on nyt edessä eli 28.4. lauantaina. Emme tienneet tuolloin syksyllä miten raskas talvi oli edessämme. Pimeyttä, lumen kahleita, Sote-uutisten uhkaa ja sitten se suuri menetys, ystävämme Ritvan kuolema ( kuvassa punatakkinen lettipää ) kevään kynnyksellä.

MONINAISET on Ritvan keksimä nimi vertaisryhmällëmme, joka alkujaan kokoontui Honkalamisäätiön Luova-hankkeen piirissä Inka Kivi- Straniuksen johdolla. Luovan päätyttyä jatkoimme vapaana ryhmänä ilman mitään johdollisia tai taloudellisiakaan sidoksia.Yhteinen mielenkiinnon kohteemme oli puutarhan hoito, jota olimme harrastaneet kotipihoillamme jo vuosia aikaisemminkin. Kimppaan liittyminen toi harrastukseen uutta näkökulmaa ja käytännössä sitä oli mahdollista toteuttaa, kun asuimme suhteellisen lähellä toisiamme ja meillä toimiva kimppakyyti-järjestelmä oli käytettävissämme. Siinä samalla kukkajuttujen ohella oli mahdollisuus tutkailla toistrmme elämäntilanteita muutenkin. Alettiin kyläillä toisissamme ja  joskus käydä ryhmänäkin eriaisissa tapahtumissa kaupungin alueella.

MIELESTÄNI elin runsaat kaksi vuotta sitten kohtuullisen hyvää elämää, niinkuin luulen ryhmämme muittenkin jäsenten  eläneen. Kun muutenkin harrastan vaatimatonta elämäntapaa, niin  niukallakin eläkkeellä tulee toimeen. Vammaispalvelulaki turvasi kohtuulliset liikkumismahdollisuudet ja henkilökohtaiselta avustajalta sain sen avun, mitä jokapäiväisessä elämässäni tarvitsin. Meillä kaikilla oli oma avustaja, jonka kanssa puutarhatöitäkin hoitelimme. Virkamiesten kanssa saattoii neuvotella - milloin virat olivat täytettyinä. Sitten tuli tämä lama, joka kuuluu olevan ohitettu, mutta joka vammaispalvelujen osalta jatkuu edelleen. Tuli tunne,että olemme tarpeinemme rasitukseksii yhteiskunnalle, olemme harmaata massaa, jolle kannattaa tarjota vain vähimmät mahdolliset palvelut. Minä,jolla kangastelee vielä lapsuuden ja nuoruuden aikainen eristys ja kaikenpuolinen alamittaisuus, jouduin todella koville  säilyttääkseni nyky-identiteettini tasavertaisena kansalaisena muiden joukossa. Tuli myös tunne, että herrat siellä korkealla eivät nyt tiedä mitä ovat tekemässä, heille pitää se jotenkin kertoa. - Itseasiassa näinhän ajattelin nuorten vammaisten ryhmissä 1970-luvullakin. Nyt vain  elämä oli siirtänyt minut ikääntyvien vammaisten naisten porukkaan. Mitä nyt olisi tehtävissä? - Olen varsin tietoinen siitä, että monet muuut vähemmistöryhmät ovat samassa liemessä ja jopa pahemmassakin, mutta tämän oman alueeni tietysti tunnen parhaiten.

NOIN vahva ja vakava oli perusta, jolta lähdimme suunnittelemaan "kukkavallankumoustamme", eli valokuvanäyttelyä nimeltä Pikku paratiisi. Siinä on noin 40 kuvaa kukkamaistamme kahdelta viimeiseltä kesältä - jotka molemmat olivat sateisia,kylmiäkin osittain. Auringon odotusta, pettymyksiä, turhautumista, mutta myös tekemisen puhtia ja häivähdyksiä "paratiisimaisista" tunnelmista. Miten ihana on vastapuhjennut kukka sateen jälkeen!  Siinä hioutuivat yhteistaidot ja työnjako avustajiemme kanssa. Suunnittelu ja työn ohjaus on meiltä, he toteuttavat omilla kyvyillään sen mihin me ei kyetä. Puutarhatyö ei kenellekään ole päätyö, vaan se tapahtuu muiden töiden ohella.  

KATSELIMME muutama päivä sitten näyttelymateriaaliamme ja kesähän sieltä tulvahti esille kauniimpana kuin muistimmekaan Olkoon tuleva näyttelly puheenvuoromme yksityisyyden ja moninaisuuden puolesta tässä ajassa. Jos yhteiskunnassamme on tahtoa, se voi myös toteuttaa monipuolisia ratkaisuja mielekkään elämän turvaamiseksi jokaiselle. Näyttelystämme tuli nyt samalla Ritvan muistonäyttely. Hän ei enää voi olla fyysisesti läsnä, mutta muistomme hänestä on kirkas ja elävä.