Kyllä. Minunkin kilpaurheilulle penseä mieleni liikahti, kun Leo-Pekka Tähti valittiin VUODEN URHEILIJAKSI. Jäin suorastaan seuraamaan voittajan julistamista, kun tiesin ratkaisun lähestyvän illan Uheilugaalassa. Tavatonta mielenkiintoa itseltäni, jota urheiluohjelmat ylensä haukotuttavat. En ymmärrä yhtäkkisesti yltyvää isänmaallisuutta, kun Suomi voittaa tai raivokasta pettymystä, jos hävitään. Enkä ymmärrä, miksi lehdet pursuavat selostuksia urheilutapahtumista, kun monien ihmisten vuosien uurastus henkisillä alueilla - kuvataiteet, kirjallisuus ym. - sivuutetaan vain vähäisellä maininnalla, jos sitäkään. Kaikki kunnia nyt Leo-Pekalle on mimunkin myönnettävä, etenkin kun siihen hänen kohdallan liittyy muitakin arvoja kuin  toisten voittaminen. VÄHINTÄÄN toinen mokoma fyysisten onelmien voittamista  ja varmaan halu voittaa myös ennakkoluulot, joita edustamansa vammaisyhteisö on kautta aikojen kohdannut. Kyllä vammaishistoria koki tässä aimo harppauksen kohti yhdenvertaisuutta. Haluan uskoa näin, vaikka toisaalta jo hiipii epäilys, että urheiluvoitto on niin ylitse muiden, ettei se yleisiä asenteita vielä ratkaisevasti muuta. Mutta onhan yhdenvertaisuuden rima kuitenkin kerran jo ylitetty valtakunnan lähes näkyvimmällä areenalla. Jään mielenkiinnolla odottamaan jälkikommentteja.