Valoa päivä päivältä yhä enemmän! Tuntuu kuin olisimme pääsemässä ulos pimeästä putkesta, - johon joulunaika kyllä antoi kirkkaamman pätkän. Mielialani on selvästi valo riippuvainen, vaikka en kaamosmasentujiin varsinaisesti lukeudukaan.. Pimeina päivinä hyökkää jonkinlainen nuutuneisuus kimppuun eikä oikein jaksa toivoa enää parempaa. Fyysiset vaivat korostuvat, on houkutus antaa ikääntymisellekin suurempi valta kuin sillä kohdallani vielä onkaan.

On lauantai ja tulossa hiljainen päivä. Vapaa vikonloppu, sillä tänään ja huomenna minulle ei tule henkilökohtaista avustajaa töihin. Selviän vielä viikonvaihtet ja torstai-päivän ilman apua. Ylellisyyttä sanoisi joku, joka tarvitsee toisen apua päivittäin. Aamukahvia keittäessäni välähti mielessäni taas kerran miten etuoikeutettu todella olen moniin ikäisiini nähden, kun pystyn asumaan yksin ja näinkin omatoimisesti.

Mitalin tonen puoli on se,etten välttämättä koe yksin asumista omimmaksi vaihtoehdoksi itselleni. Hauskempaa olisi esimerkiksi laittaa ruokaa toisten kanssa ja syödä yhdessa. Pieni yhteisö - kutakuinkin samanhenkisten kanssa -, tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta. Totaalinen hiljaisuus viikonvaihteessa, varsinkin, jos ulkona on harmaata, alkaa ahdistaa viimeistään sunnuntaina. Lumettomina aikoina vaeltelen sunnuntai-iltapäivisin tutussa kotimaisemassani niin pitkälle kuin uskallan ulottaa retkeni. Luulen,että noin kahden kilometrin säteellä olen kolunnut kaikki tienpätkät ja joenranta maisemat kotikaupungissani.   Tietysti viikonvaihteissa on myös vierailuja. Erityisesti pitää mainita lettu-ja pannukakku-kestit jälkipolvelleni. Paitsi, että lettuni todella maistuvat heille,haluan säilyttää myös maineeni mummona, joka paistaa lettuja. Ekaluokkalaiset pojanpoikani - kaksoset -, jotka harastavat talviurheilua, eivät kylläkään jouda joka viikko mummon luo.

Kukkaikkunani alkaa näyttää virkistymisen merkkejä. Niiden myötä useimmiten virkistyn minäkin. Miten tärkeää valo onkaan kaikelle elolliselle! Yritin auttaa talven yli soilikki- nimistä kukkaa, joka kuitenkin näytti muutamia päiviä sitten niin surkealta, että päätin hettää sen pois. Leikkasin optimistina kuitenkin nuutuneita lehtiä vesiastiaan  ja kas, ne virkistyivät. Laitan ne piakkoin multaan ja veikkaan, että saan vielä ikkunalleni kukkivia soilikkeja. Muistan takavuosien suositun laulun mummosta joka hoivasi kukkiaan"hellien hyväillen, keralla muistojen." Helppo samaistua jo häneen. Muistoissanihan minäkin paljon vaeltelen. Ja mikä on muistellessa, kun siellä on paljon mareriaalia. Maisemia, kokemuksia IHMISIÄ. Olen havainnut,että teissä, jotka olette ilmaisseet kiinnostusta blogiani kohtaan on ystäviä menneisyyteni eri "vuosikerroilta" aina nuoruudesta asti. Kun muistatte minua, muistatte myös omassa elämässänne sitä ajankohtaa, johon yhteiset kokemuksemme "sijoittuvat" Tämähän on suurenmoista!