JUHLAHUMU on laantunut. Tämän artikkelin piti osallistua siihen Itsenäisyyspäivänä, mutta takertelin kuvan kanssa. Onnittelukuvaksi 100-vuotiaalle Suomelle orvokit tuohon mustaan multaan istutin, joten täyttäkööt tehtävänsä vaikka vähän myöhässä.

Itsenäisyyspäivän valtakunnallisesta juhlinnasta voisin olla monenlaista mieltä. Tiistai-ilan pääjuhla Suomi 100 oli  kaunis ja arvokas, virityin odottamaan saman tasoista jatkoakin, mutta Linnanjuhlissa naisten asut ja kaula-aukot tuntuivat pykivän olemaan se keskeinen asia.  Rouva Jenni Haukio hyvin suunnitellussa asussaan oli viehättävä ja kielokimppu hänen käsivarressaan oli illan mielenkiintoisin yksityiskohta. Saulikin sai varmaan tanssia kielontuoksun leijaillessa ympärillä. Tiedän,että he molemmat ovat kukkien ystäviä, joten kansalliskukkamme oli luontevaa päästä Jenni-rouvan käsivarrelle. Huomaan, että minulle merkitykselliset asiat taitavat olla muita kuin ne, jotka ovat yleisiä. Kyllä minäkin mielestäni ymmärrän kauniiden vaatteiden päälle, mutta mistä lähtien asujen on pitänyt peittää vain mahdollisimman vähän ja miksi on yleistä huvia arvostella ne paremmuusjärjestykseen? Saamani vaatimattoman tapakasvatuksen mukaan on vähintään epähienoa arvostella toisen ihmisen vaatetusta, varsinkaan julkisesti. Lienee tullut joku uusi yhteisesti sovittu käytäntö.

NO, tarvitseeko minunkaan enempää arvostella nykykäytäntöjä vaikka mieli tekisi. Niin monesti tunnen jo kuuluvani menneeseen aikakauteen. Niinpä itselleni mieluisa itsenäisyyspäivän juhla oli lastenlasteni koulun nostalgiaa tarjoava juhla, johon huolella valmistauduin jopa väriä tukkaani pitkästä aikaa laittaen. Rantalan koulun oppilaat olivat tehneet todella suuren tapahtuman, jossa käytiin läpi itsenäisyytemme vuosikymmenten ykkösasioita. Oppilaat olivat joutuneet paneutumaan miltä tuntui joutua lähtemään perheenä evakkoon ja mitä kaikkea historia toi mukanaan myös lasten maailmaan. Vanhaa rekvisiittaa oli löytynut vaatteista ja leikkitavaroista lähtien. Vanhanajan radio palautti tunnelmia lapsuuskodin lauantai-illoista, kun isot veljet kuuntelivat Lauantain toivottuja ja siinä me pienemmätkin opimme aikalaisiskelmiä : Tähti ja meripoika Olavi Virran laulamana ainakin on jäänyt mieleen. Oi niitä aikoja... takaisin en tahtoisi, mutta hauska noissa tunnelmissa on käväistä. Juhla oli omiaan antamaan perspektiiviä myös oman elämäni vuosikymmeniin. Kuinka sainkaan mahdollisuuden elää näin pitkälle 2000-lukua? Vuosituhannen vaihhde tuntui nuorena niin kaukaiselta asialta etten varmasti tulisi sitä näkemään. Mutta tässä sitä ollaan, tietokonetta näppäilemässä, arveluttavaan Sote aikaan siirtymässä Jatkuvaa muutosta omassa elämässä, maassa ja maailmassa.