PIENIN ASKELIN SAAPUU KEVÄT  POHJOIS- KARJALAANKIN.  Toistaiseksi pajunkissat ja lepänurvut ovat enenevän valon lisäksi selkeimpiä merkkejä keväästä tässä minun lähimaisemassani. Ja titysti alenevat lumikinokset. Vaan sisälläpä minulla on avannut ensimmäiset kukkansa soilikki, jota talvikuden olen hoivaillut. Odotin ikkonalleni hehkeää tummanpunertavaa kaunotarta, jollaisena sen viime keväänä ostin. Vaan sepä oli päättänyt vaihtaa  väriä ja esiintyy nyt  hennon vaaleanpunaisena, vain keskeinen alin terälehti on osittain voimakkaan punavioletti. Uusi kevät, uusi asu. Soilikille taitaa olla luonteenomaista vaihtaa väriä. Miten lienevät pigmentit alunperin koodattu, että tämä on mahdollista - vai ihminenkö on osallistunut värien säätelyyn?

Minulla on nuoruudestani asti ollut jossain vaiheessa kevättä erityinen kaihoisa vaihe. Taivaanrannan väri auringon laskiessa on sitä herättänyt. Ilmassa on  ollut kutsua johonkin, jonekin, sekoitus iloa ja alakuloa. Kirjallisuudessa tällaisesta olen saattanut lukea,mltta en tiedä onko se nykyihmisen kokemaa todellisuutta. Ei siitä ainakaan kuule puhuttavan ja siksi paljastankin näitä tuntojanii ikäänkuin vaivihkaa..Oikeastaan tunnen kaipaavani siä suloisen-karvasta ikävää, olisi vahinko menettää kyky sen kokemiseen. Luulen että kevätkaihoni alkulähde oli  Helsingissä Ruskeasuolla 1950-luvun loppupuolella, kun sisäoppilaitokseni neljännen kerroksen parvekkeella, silmäillessäni kaupunkimaisemaa, aistin kevään tulon.. Kaipasin kotiin Pohjois-Karjalaan, kaipasin ja myös varmaan pelkäsin edessä olevaa Elämää, johon joutuisin koulun turvasta pian sukeltamaan. Siitä on aikaa kuutisenkymmentä vuotta, mutta kumman helppo on tuo muisto palauttaa.

TÄNÄ KEVÄÄNÄ SINIVUOKOT JA LESKENLEHDET ovat ilmestyneet silmiini Etelä-Suomen fasebook- kaveruuden kautta. Liikuttaa ja ihastuttaahan viestit keväästä näinkin, mutta toisaalta olen tuntevani niiden johdosta nyt uudenlaista haikeutta, oikeastaan hipaisu luopumisen surua.Pittä hyväksyä tosiasia, etten pääse enää katselemaan tämän maailman kauneutta kotimaakuntaa kauemmaksi ja hyvin rajallisesti sitäkin.Mutta vielä tänä keväänä aion perusstaa, jos Luoja sen suo, oman kotipuutarhan teassilleni. Sen kukkivaa suloisuutta olen jo alkaut ennakoimaan. Kevätkaihoni on käynyt näin konkreettiseksi. Mitä sitä nyt enää muuta - sanoo mummo 76 v.