NINHÄN SE OLI, että päätin siirtyä uuteen, monipuoliseen ja kuvallisempaan blogiin, mutta eihän se helppoa ollutkaan. Ensinnäkin: olin niin tottunut tähän vanhaan Vuodatukseeni, etten osannut heti kotiutua uuteen, jossa oli hienompi etusivukin.  Sitten oli se silmä- operaatio, joka kyllä kirkasti näköni , mutta kirjoittaminen väsyttää ja jotenkin häikäisee edelleen.  Silmät ikääntyvät näköjään vaikkei ole kaihiakaan. Ote kirjoittamisen jatkumoon herpautui myös siksi, että kesän ajan istumiset tuntuvat nyt lihaksissa. Se tietää ainakin tulevalle syyskaudelle lepoa ja taas lepoa, johon olen niin kyllästynyt.  Miksi ihmiselle ei anneta kroppaa, joka kestäisi loppuun asti!  Täytyy tunnustaa, että välillä mieli madaltuu niin etten usko ajatuksillani ja kokemuksillani olevan niin suurta merkitystä, että kannattaisi lisätä enää sitä kirjoitetun sanan määrää, jota maailma jo muutenkin on tulvillaan. Jonkinlainen kuulluksi tulemisen jano minulla kuitenkin näköjään on, kun en lopetuspäätöstäkään halua tehdä. Huomasin, että tässä blogissani on käyty pitkin syksyä, joten sekin innostaa jatkamaan. Kiitos teille uskollisuudesta!

EILEN oli se kirkkovuoden tuonpuoleisiin katsahtamisen päivä, pyhäinpäivä. Minulla on ollut koko syksyn ajan rajalla olemisen tuntuma. Vakavat ilmastoasiat ovat tulvineet tietoisuuteen päivittäin. Niistä olen ajatellut niinkin, että nyt olisi ihmiskunnalla tilaisuus viimeinkin ryhtyä yhteisrintamassa puolustamaan elinmahdollisuuksiamme tällä pallolla. Heräämistä on jotapahtunutkin, josta iso kiitos nuorelle Greta Thunbergille. Olemme olleet niin eksyksissä, että tarvittiin vakavakasvoinen Greta näyttämään tietä. Jääköön uudelle sukupolvelle mahdollisuus elää ja rakentaa parempaa maailmaa. Tuttavapiirissäni on nyt useita, joita koettelee ikääntymisen aiheuttamat vaivat niinkuin itsellänikin. Ajan ja iäisyyden raja tuntuu lähenevän aina, kun uutta peruuttamatonta ilmenee näköpiiriin. Pirkko siskoni kuoli elokuussa, hän koki jo saaneensa elämästä kyllikseen. Parin viimeisen vuoden aikana elämä lakkasi kutsumasta häntä uusiin asioihin tai entisiinkään. 

LUNTA on jo satanut Pohjois- Karjalaankin, maa kunnolla valkoisena muutamia päiviä.  Tässä on se jokavuotinen rajapyYkki minulle ja muille pyörätuolin kanssa kulkeville. VAPAUTESI LIIKKUA ULKOSALLA ON HUOMATTAVASTI RAJOITETUMPAA KUIN KESÄLLÄ.  Hyvin aurattu tie ja vain pikkupakkanen mahdollistaa vielä matkat lähikauppaan, mutta muuten on turvauduttava autokyyteihin. Siis pysy majassasi, enimmäkseen. Tänään aamupäivällä pulpahti ehkä tämän lumen inspiroimana mieleeni muisto vuosikymmenien takaa: olin matkalla kotoa joululoman jälkeen kouluun Helsinkiin . Matka tehtiin "hevospelissä" läpi lumisen metsän ja yli Savijärven jään, ensin linja-autolle, joka vei Joensuuhun ja sieltä yöjunalla Helsinkiin Sirkka-siskon kanssa. Hevoskyyti oli kysytty naapurista ja talon Erkki-poika oli hevoskuskina. Iltapäivä oli jo pimenemässä jä vällyjen alla oli lämmintä. Lunta oli paljon, mutta hevonen tunsi tien silläkin kertaa. En tainnut paljon jutella kanssamatkustajien kanssa, vatsassa tuntui jännitystä, melkein pahaa oloa. Koti, äiti ja sisarukset jäivät taakse. Edessä oli paluu kouluun, jo tutuksi tulleeseen. Ajatus tapaamisesta kavereiden kanssa tuntui hyvältä.

UNOHDAN tuon tuostakin nykypäivän asioita, mutta muistilokerot aivoissani vaikuttavat höllentyneiltä. Sieltä tipahtelee jos jonkinlaisia VANHOJA muistoja, jotka ovat yllättävän selkeitä. Onkohan tämä vanhuutta!. Kokevatko muutkin tiettyyn ikään tullessa näin?