ON kesä mennyt. Sain taas seurata luomakunan ihmettä aavistelevasta vihreydestä tähän kellanruskeaan näkymään asti. Muutama valkoinen orvokki kukkalaatikkoni nurkalla kertoo vielä kukkivasta kesästä, joka terassillani oli. Kukkani kestivät urheasti monet pikkuhallat, mutta yksi iso nitisti ne lukuunottamatta seinäammeleiden lankasaniaisia. Ne näyttävät odottavan vielä sitä oikeaa pakkasyötä. Kyllä minusta on ollut haikeaa luopua kasveistani ja yleensä koko keäelämästä. Enää ei ole syytä mennä terassille muuten kuin lähes vastahakoisesti ulkoilun merkeissä, Syystuulet tuntuvat niin, niin koleilta. Yrilän vakuuttaa itselleni, että pudonneiden koivunlehtien tilalla ovat jo silmut uutta kevättä odottamassa  ja istutimmehan uusia kukkasipuleita, narsisseja, helmihyasintteja ja iiriksiä, monivuotispenkin jatkoksi. Kevätiloa toivon mukaan tiedossa.

TÄTÄ syksyä minun on  kuitenkin pidettävä havahtumisena siihen, että "langat jo harmaat loi elon kultainen pirta", jos Eino Leinon ilmaisua käyttäisin. Olen pitkin syksyä ihmetellyt miksi sanomatehdet käyttävät nykyisin niin himmeitä kirjasimia, etten tahdo jaksaa lukea pitempiä juttuja. Samaa olen havainnut tietokoneen tekstityksessä, oma tekstinikin on haalistunut niin, että pitää jatkuvasti olla silmät sirrillään. Ikänäkö se siellä etenee ja kaihia kasvattaa. Pitäisi hankkiutua silmälääkäriin ja saada oikeanvahvuiset silmälasit, mutta kun sitäkään ei saa aikaiseksi. Niinkuin ei paljon muutakaan,suoraan sanoen. Jos jotain kuitenkin saa tehdyksi, niin se vie suunnattomasti aikaa. Edessä oleva pukeutuminen talvivarusteisiin tulee tekemään jo tiukkaa, viitteitä siihen oli olemassa jo viime talvena. Eipä silti, menemisiäkin on vähennettävä entisestään, istumalihakset tuntuvat olevan lähes loppuun istutut. Nekin olisivat lisäkuntoutuksen tarpeessa, itse olen tehnyt niiden hyväksi sen mitä olen osannut.. - Olen myös tehnyt niiden pahaksi istumalla liian pitkiä aikoja yhtäsoittoa. Mutta kun henki tahtoisi vielä tehdä yhtä ja toista. Tästä vanhenemisen todellisuudesta ei näy paljon jyttuja julkisuudessa. Ei kai sitten ole mediaseksikästä, vaikka aikanaan koskee jokaista ellei kuole nuorena. Muistan sentään yhden hauskan lausunnon akateemikko Outi Heiskaselta; "Tämä vanheneminen on sitten mielenkiintoista, seuraan mielenkiinnolla niitä muutoksia  joita minussa tapahtuu." Niin ,elämän tällä puolellahan tässä vielä ollaan.

RUSKA on jo sammunut tuostakin vaiheestä, joka ylhäällä kuvassa on. Tänä vuonna maailma tuntui olevan tulvillaan oransin punaista ja koivujen kullanhohdetta. Minua riipaisi voimkas ikävä metsään ja kaikkialle ihastumaan väreistä. Tuntui,että tarvitsen sitä suorastaan lääkkeeksi harmaille ajatuksilleni. Paljon mainostettu Mennään metsään- kampanja  myrtiyitti sekin mielialaani, olin varma, että juuri minun olisi pitänyt päästä metsään Asian järjestäminen olisi kuitenkin vienyt liiaksi voimia,joten luovuin. Kaksi luontokokemusta minulla kuitenkin tämän kotiympäristöni lisäksi on ollut. Tilasin komeasti taksin ja vietin yhden tunnin ajan Pielisen rannalla kestikievari Herranniemen laiturin tuntumassa. Oli yksi niistä syyskuun viimeisistä,lämpimistä iltapäivistä. Vaikka se on julkinen paikka, ketään muita ei näkynyt. Paikan emäntä toi pärekorissa tillmani kahvin ja poistui ymmärtäen tarpeeni nauttia yksityisestä hetkestä auringossa kimaltelevan  Pielisen äärellä, melkein sylissä. Juuri sillä kohtaa Pielinen avautuu laajana oikeaan ja vasempaan ja vastapäätä siintävät kilometrien takaa kohoavat Kolin vaarat, minun sielunmaisemani.  Että tällaista kuitenkin on mahdollista vielä kokea!

TOINEN  viehättävä kokemus alkusyksystä oli ystävieni luona Lieksan Kontiovaaralla, jonne on mentävä upean ja vähän pelottavankin harjumuodostelman kautta. Vaaran korkeimmata kohdalta näkyy kaukametsäksi kutsumani kauas, kauas, kai Venäjän puolelle olottuva sininen metsä. Ystävieni koti on vanhan kyläkoulun opettajien asuntola korkeine ulkoportaineen. Joimme kahvit ulkona ja pidimme pitkästä aikaa yhteistä keskusteluhetkeä. -Kontiovaara on muuten nimensä mukaisesti myös karhun kotomaita.